Kaikkia pikkukoiria on aina haukuttu syliporsaiksi. Wendy on juuri sellainen lellikki, ja siksi etenkin hänestä tehdään pilkkaa. Wendy on tästä todella loukkaantunut. Pian hän kumminkin sai tilaisuuden näyttää sisäisen rohkeutensa ja sen, että pienetkin koirat osaavat jotain.

Ja nyt se alkaa...

Onpa komea lukaali... Kukahan omistaa sen?

No, kukapa muukaan kuin Riitta Rahakas, yksi Simlandian tunnetuimmista huippumalleista. Riitta on tullut kuuluisaksi myös Wendy-Chihuhahuastaan...

...joka osaa lähes kaikki temput, mitä koiralle voi opettaa. Riitta on ylpeä koirastaan, ja hän antaa tälle mitävain.

Sen lisäksi että Wendy osaa temppuja, hän on myös suunnattoman suloinen. Jopa räksyttäessään. Muut koiranomistajat pitävät Wendyä tyhmänä, piloille hemmoteltuna syliporsaana, joka ei osaa muuta kuin räksyttää pienestäkin ärsyttävästä asiasta ja laiskotella. No, ainakin se on suloinen: huolella pesty ja harjattu valkoinen turkki, kippurahäntä, suuret ja pyöreät silmät ja valtavat korvat. Korvien takia Wendyä on joskus erehdytty luulemaan jänikseksi, mikä on yksi hänen ongelmistaan.

"Mitä!? Ovatko Luuherkku-koirankeksit loppu!? Katastrofi!" Wendy parahti. Luuherkku-keksit ovat yksiä suosituinpia koirankeksejä, ja niistä Wendy pitää ehkä liiankin paljon.

Onneksi Koirantäyte-raksuja oli vielä jäljellä. Wendy saa ruokansa aina isosta ja aidosta kullasta valmistetusta ruokakupista. Tai no, jos kultakuppi on hukkunut, käytetään hopeista... Ja jos sekin on hukkunut, käytetään pronssista... Ja niin edelleen.

Wendy nukkuu yöt tällaisessa pedissä. Eipä tämä sänky ole pienuudella pilattu...

"En yleensä pidä vedestä, mutta kuumana päivänä vilvoittelen mielelläni suihkulähteessä", Wendy sanoi ja antoi virkistävien pisaroiden ropista päälleen.

Wendyllä on omistajansa tapaan poseeraustaito, ja siksi hänet pyydetään usein esittelemään erilaisia tuotteita. Tässä hän tosin on ihan omalla aurinkotuolillaan. Katsokaa nyt, miten suloinen ilme sillä nytkin on...

Hän näyttää käyneen myös joogakurssin...

Juuri silloin Wendy huomaa sekarotuisen koiran tallustaneen pihaan. Hän närkästyy, koska ei pidä kutsumattomista vieraista, varsinkaan silloin jos ne ovat kuraisia ja sekarotuisia! "Mitä teet täällä? Kuka olet?" Wendy kysyi. "Öh, minä haluaisin tietää miten portin saisi auki... Juoksin rankkureita pakoon tänne, ja nyt portti on lukos..."

"Ärrrrrrrgh!" Wendy murahtaa ja hyökkää koiran kimppuun. Se on niin vihainen, että voisi vaikka syödä tämän sekarotuisen koiran...

"Aijai! Aijai! Lopeta, minä pyydän! Anna minun selittää!" koira aneli. "Minä en sinua naarmuilta säästä, ettäs tiedät, senkin sekarotuinen saasta..."

"Aii...*uikutusta* Voi päätäni..." kurainen koira vaikeroi. "Hehheh, saitpahan opetuksen... Enää et uskalla astuakaan reviirilleni!" mahtaili Wendy. Itseasiassa oli outoa, että Wendy voitti. Wendy ei ollut itsekään tiennyt olevansa noin vahva. Hänhän päihitti ison koiran tuosta vain kymmenessä sekunnissa ilman vaikeuksia, vaikka olikin pikkuruinen Chihuhahua. Kun pöly hälveni, Wendy halusi ajaa ison koiran pois pihasta. Koira juoksi niin nopeasti kuin pystyi, aivan kuin hänellä olisi ollut useampiakin jalkoja.

Koiran harmiksi Wendyllä sattui olemaan ilmiömäinen nopeus. Tätäkään Wendy ei aiemmin ollut tiennyt. Wendy kiisi lähes yhtä nopeasti kuin valo. Hän ravasi haukkuen koiran perässä.

Pian koira tajusi, että olisi viisainta häipyä. Wendy luuli, että koira olisi tönäissyt portin auki, mutta sen sijaan se käytti viimeiset voimansa kivimuurin yli hyppäämiseen. Tällä kertaa Wendy sai hämmästellä toisten taitoja. Hyppy oli todella korkea, kaksi kertaa muurin pituus. Wendy älysi, että sekarotuisetkin osaavat jotain.

Wendy kipitteli portaita ylös huoneeseensa. Se oli varmasti maailman hienoin koiran huone. Tosin harvalla koiralla edes on omaa huonetta. Wendi alkoi pohtia, ansaitsiko hän todella tällaista palvontaa. Oliko hän todella lellitty syliporsas, joksi häntä ollaan välillä haukuttu? Silloin alakerrasta, keittiöstä kuului kiljuntaa.

"Apua! Olisi sittenkin pitänyt palkata uusi kokki, kun vanha otti lopputilin! En kyllä enää ikinä tee itse ruokaa!" Riitta huusi.

"Hellakin paloi! Mitä minä nyt teen? Apua!" Riitta sanoi epätoivoisena. Wendy haukkui tulelle, vaikka tiesi, ettei räksytyksestä tässä tilanteessa ole yhtään hyötyä. Hän vain pelkäsi.

Naapurin mummo kuuli avunhuudot ja riensi apuun, jaa, no, auttaminen oli hänen tarkoituksensa, mutta siitä ei tulllut yhtään mitään, sillä hän syttyi itsekin palamaan. Paniikki valtasi Riitan ja mummon kun he paloivat mekkoa ja uimapukua myöten. Ainoa, joka oli turvassa, oli Wendy. Hän oli liekkien keskellä, mutta liekit eivät osuneet häneen.

Tulipalo oli ehtinyt polttaa jo puolet keittiöstä. Kaikki olivat hädissään. Wendy tunsi syyllisyyttä, koska ei osannut auttaa omistajaansa.

Happi alkoi loppua. Wendy yski ja köhisi vähän aikaa ennen kuin pyörtyi...

Herätessään Wendy huomasi edessään sen saman koiran, jonka hän oli voittanut tappelussa. Koira näytti nyt vahvemmalta ja rohkeammalta. "Vihaatko minua enää?" koira kysyi. "En... Minulla ei ole aikaa vihata ketään, koska minulla on niin paljon surettavaa. Riitta oli se, joka aina helli ja rakasti minua. Riitta oli se, joka osti minulle ne kaikki Luuherkku-keksit. Miten hauskaa meillä aina olikaan keppiä heitellessä ja temppuja opetellessa. Ja missä hän nyt on? Poissa. En ollut valmis tällaiseen. Luulin, että eläisimme yhdessä vielä pitkään", Wendy sanoi. Pian matto oli märkänä hänen kyyneleistään.

"No jos sinä et voi tehdä täällä enää mitään, kun omistajasi ei ole täällä, niin mitä jos liittyisit villikoiralaumaan?" koira kysyi ystävällisesti. "Minustako villikoira? Ehei, olen tällainen heikko ja saamaton pikkukoira... Mutta oletko sinä villikoira?" Wendy kysyi. "Kyllä, ja sinustakin voi sellainen tulla, jos opetan sinut saalistamaan ja muutenkin pärjäämään luonnossa. Mikä sinun nimesi muuten on?" koira kysyi. "Tuota...Wendy. Nimeni on Wendy. Entä sinun?" Wendy vastasi. "Minä olen Patrick."

Patrick riensi ovelle ja työnsi sen auki. "Mitä tämä on...!?" Wendy ihmetteli.
"Porttisi vapauteen, ettäs tiedät, senkin syliporsas! Et kai sinä tässä kolkossa kartanossa halua elämääsi viettää?" Patrick suostutteli. "No en, mutta en myöskään lähde mukaasi jos vielä kutsut minua syliporsaaksi!" sanoi Wendy ja näytti hampaitaan. "Hyvä on, hyvä on..." Sitten he syöksyivät ovesta ulos.

Sen jälkeen Patrick puski portin auki. Aamu alkoi sarastaa. "Tule! Mennään äkkiä, johtaja on varmasti vihainen!" Patrick sanoi.

"Tiedätkö mitä, syl... siis Wendy? Sinusta saattaa tulla hyväkin villikoira! Juokset nopeasti ja taistelitkin kanssani melko taitavasti! En ymmärrä, miten noin pienikokoinen voi pystyä moiseen!" kehui Patrck. Wendystä tuntui, että tämä oli oikea tie, jos etsi uutta elämää itselleen.

Pahoittelen "kannen" huonoa kuvanlaatua ja sitä, että sanaa "syliporsas" esiintyy liikaa. Mutta nyt hyvä yleisö, on kommenttien aika!