He seilasivat tukin päällä montakin viikkoa. Aina välillä, kun vesi tyyntyi, koirat poimivat vedestä ohikulkevia kalanraatoja. Kaikki koirat olivat aivan merisairaita, lukuunottamatta Jania, joka kertoo useasti ajastaan laivakoirana. Kukaan ei tiedä, puhuuko hän totta, mutta ainakaan tällä kertaa häntä eivät "pienet aallonpoikaset" saaneet voimaan pahoin.

Vesi tyyntyi. Jania kyllä harmitti, se kun vain tykkäsi isoista aalloista. Wendy oli oksentamispisteessä. Moiset vaahtopäät olivat aivan liikaa hänenlaiselleen pikkukoiralle.
Yht äkkiä Vincent huusi: "Maata näkyvissä!" Kaikki koirat käänsivät päätään, ja näkivät kauniin rannan.

Pian tukki ajautui rantaan ja koirat hyppäsivät pois. Paikka vaikutti turvalliselta. "Claudia, miksi sinä ja Pepita vihaatte minua niin paljon?" Wendy kysyi. "Mitä? Mehän rakastamme sinua. Mukavampaa Chihuhahuaa saa hakea", Claudia sanoi hämmentyneenä. "Miksi sinä sitten mäiskit minua koko ajan hännälläsi päähän ja Pepita viskoo hiekkaa päälleni?" Wendy vastasi. "Upsista, me olemme välillä aikamoisia söheltäjiä", Claudia sanoi nolona.

Ilta alkoi jo hämärtää. Muut etsivät ruokaa tai leikkivät, mutta Wendy ulvoi rannalla yksikseen. Jan huomasi tämän ja meni hänen luokseen. "Miksi sinä ulvot auringonlaskulle? Tietääkseeni villikoirat, kulkukoirat ja sudet ulvovat vain kuulle", Jan kysyi. "En minä ulvo auringonlaskulle... Minä ulvon... En halua kertoa!" Wendy sanoi. "Ai niin, minun piti kysyä sinulta että mihin Patrick jäi?" Jan kysyi. Wendy purskahti itkuun ja alkoi ulvoa yhä kovemmin ja surkeammin. Jan ei tiennyt, mitä Patrickille oli tapahtunut, mutta sen hän ymmärsi, ettei Patrick voinut oikein hyvin. Wendy lopetti ulvomisen ja katsoi Jania silmiin.

Silmien väri oli muuttunut. Ne olivat aiemmin olleet punaiset, mutta nyt ne olivat vaaleansiniset. Wendy oli aluksi hieman pelännyt Jania, joten hän päätteli, että oli antanut mielikuvituksensa laukata turhankin vilkkaasti. Kun hän pelkäsi, hän oli nähnyt silmät punaisina. "Wendy... Minä olen anteeksipyynnön velkaa", Jan sanoi. "Arvioin sinut aivan väärin. Luulin, että olisit vain hemmoteltu syliporsas, joka ei pärjää luonnossa, mutta... Olin väärässä. Et ole mikään erityinen sankari, vaikka olitkin mukana Pepitan pelastamisessa, mutta olet pärjännyt tähän asti todella hyvin", Jan sanoi. Wendy katsoi Jania ilahtuneena. "Minä taas luulin, että sinä olet istekäs, mahtaileva tiukkapipo, joka yrittää saada itsensä johtajaksi epärehellisin keinoin!" Wendy sanoi. Katsoessaan Jania silmiin hän näki jotakin ystävyyttä ja ehkä hieman rakkauttakin...

"Anteeksi että keskeytän herkän hetkenne, mutta Wendy, eikös sinun pitäisi etsiä ruokaa itsellesi? Kaikki muut paitsi sinä ja minä ovat etsineet. Löysin erään metsän, joka näyttää oikein hyvältä ruoanetsintäpaikalta. Voidaanko etsiä yhdessä?" Loviisa ehdotti. "Juu! Mikäs siinä! Kyllä", Wendy vastasi. Sitten he menivät metsään.

Käveltyään jonkin aikaa metsässä he huomasivat olevansa eksyksissä. "Muista, että tämä oli sinun ideasi. Minua on siis turha syyttää, jos jotakin tapahtuu!" Wendy sanoi. "Hyss! Kuulen rapinaa..." Loviisa kuiskasi.

Puiden takaa syöksyi esiiin kaksi sutta. Ne ärisivät ja murisivat, ja pian toinen kysyi: "Mitä te oikein teette täällä? Tämä on susien aluetta!" "M-me emme ti-tienneet, että täällä asuisi joku", Wendy vastasi. Nyt Wendy tajusi, miltä Patrickista oli tuntunut silloin kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

Yht äkkiä puiden oksien seasta hyppäsi villikoira. "Lopeta ärhenteleminen ja katso, mitä yläpuolella vaanii!" Loviisa ja Wendy huusivat ja lähtivät juoksemaan pois. "Hah! Tuohon vanhaan pilaan en kyllä..."

"Ai perkule! Mikä minun selkääni hyppäsi?" sanoi toinen susi ja kaatui.

"Ettekö te susihukat ole vieläkään ymmärtäneet, että tämä on minun aluettani?" outo villikoira sanoi äkäisesti. "Emme olekaan, sillä tämä on meidän reviiriäm..."

Mutta susi ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin villikoira hyökkäsi ja puri päähän.

Koira kuritti kahta sutta yhtä julmasti yhtä aikaa. Wendy ei kestänyt katsoa, joten hän sulki silmänsä.

Sudet luovuttivat suosiolla tajutessaan olevansa heikompia. "Patrick... Patrick se olet sinä!" Wendy sanoi riemuissaan. Loviisakin hihkui.

"Mitä? Mistä te oikein puhutte?" villikoira kysyi hämmentyneenä.

Noniin, kommentteja kiitos!