Okei okei... Taas tuli osa myöhässä... Mutta nyt: nauttikaa... tai itkekää.

"Nyt kyllä erehdytte. En ole Patrick, vaan Henrik," villikoira sanoi. Wendy ja Loviisa näyttivät pettyneiltä, ja syytä olikin: juuri kun he olivat ajatelleet, että urhea mutta hyväsydäminen ja rakas ystävä palaisi takaisin. "Mutta tunnen kyllä yhden Patrickin, veljeni nimittäin", koira lisäsi. "Joskus kauan sitten jouduimme jättämään toisemme..."

"Olimme ylimpiä ystäviä. Ainoa asia, joka hieman rajoitti ystävyyttämme, oli se, että Patrick oli varsinainen nyhverö, kun minä taas keksin koko ajan uusia kujeita pieneksi ärsytykseksi omistajallemme. Pienestä erosta luonteessamme huolimatta olimme hyvin läheisiä" Henrik kertoi.

"Eräänä päivänä sain selville, että omistajamme aikoi jalostaa todella laihan koirarodun. Hän valitsi pentueesta ruipelomaisimman, Patrickin jalostettavaksi. Hän ei tiennyt, että Patrick tulisi
 kärsimään siitä loputtoman pitkästä, turhasta laihdutuskuurista."

"Hän myi kaikki muut koirat perheestämme eräälle kemistille, paitsi Patrickin. Kaikki perheestämme surivat kovasti, mutta minua lähtö sattui kaikkein eniten sydämeen, sillä muut eivät tienneet vielä, mitä hullu nainen aikoisi tehdä Patrickille."

"Patrick tiesi kohtalostaan, mutta hän ei surrut sitä vaan sitä, että joutuisimme eroamaan toisistamme. En ole varma miltä itse näytin, mutta uskon että ilmeeni oli yhtä surulllinen ja järkyttynyt kuin Patrickilla.

Nainen sulki entisen kotimme oven ja meni samalla Patrickin kanssa sisään. Luulin, että Patrick olisi rimpuillut vastaan, mutta hän meni kiltisti sisään ja sanoi sitä ennen minulle: 'Meidän on joskus vain hyväksyttävä, ettemme elä ikuisesti. Mutta vaikka kuolisinkin, muista että olen kanssasi. Aina.' Olin murtunut, enkä tiennyt mitä minä tekisin, kun en enää voinut leikkiä Patrickin kanssa."

"Juuri kun olimme lähdössä, huomasin että uudella isännällämme oli ennestäänkin jo koira. Tuo musta, ujo pieni pentu, jonka nimi oli Michael kiinnosti minua paljon, ja halusin tutustua häneen."

"Meistä tulikin todella hyvät ystävät, ja minusta tuntui kuin olisin ollut taas Patrickin kanssa. Olimme kumminkin vähän tyhmiä, ja siksi menimme vahingossa telmiessämme aivan liian lähelle isäntämme laboratoriota."

 

"Isäntä ei huomannut meitä, joten hän avasi erään pullon, jossa oli lääkettä. Lääke oli hyödyllinen simeille, mutta jos koira koskisikin siihen, hänestä voisi tulla isompana kamalan agressiivinen ja verenhimoinen, etenkin, jos sitä valuisi otsan seuduille. Lääkettä roiskahti vahingossa meidän päällemme. Se sattui ja poltti kuin happo (minä en ymmärrä miten simit voivat käyttää tuota lääkettä ilman että se sattuu), enkä kerta kaikkiaan olisi halunut elää sillä hetkellä."

 

"Musta koira ulisi ja ulvoi niin kovaa, että ikkunat olivat särkyä. Sinistä nestettä oli valunut hänen otsalleen (itselläni sitä meni rintalihaksien päälle ja köh köh, sukupuolielimien lähelle), ja kauhistuin: tästä kiltistä pennusta voisi jonakin päivänä tulla sydämetön tappaja. Olisi äkkiä löydettävä vastalääke, joka saisi hänet taas normaaliksi!"

 

"Minua harmitti, kun olin nyt menettänyt kaksi parasta ystävääni. Sitten päätin, että etsisin Michaelin ja hakisin hänet isäntäni laboratoriolle ottamaan vastalääkettä, jota isäntäni suunnitteli. Samalla aioin pelastaa Patrickin, mutta kun olin menossa hakemaan häntä naisen luota, hän ei ollut siellä enää. Olin kumminkin varma, ettei hän ollut kuollut, joten päätin, että etsisin häntä samalla kun etsisin Michaelia."

 

"Olitpa sitten Patrick tai et", Wendy kitisi, "sinulla ei ole mitään oikeutta tappaa ketään! Sudet eivät edes olleet vielä tehneet minulla ja Loviisalle mitään, ja sitten sinä tulet ja revit heidät riekaleiksi!"  "Ahaa, leikit oikeudenmukaista rauhanrakentajaa, vai? Olet nyt hyvin kiittämätön. Minä sentään pelastin teidän henkenne!" Henrik sanoi. "Olisit vain voinut ajaa heidät pois! Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi kummaltakin!" Wendy kiljui vihaisena. "Mokomakin tarhatätiä leikkivä pehmopelle..." Henrik mutisi, mutta lähti kumminkin suosiolla etsimään susia. Loviisa ja Wendy kipittivät perässä.

 

Seurattuaan verivanaa tarpeeksi kauan he löysivät pienen sudenpennun ja kaksi kuollutta täysikasvuista sutta. Sudenpentu vinkui ja ulisi nuuskiessaan kuolleita susia. Wendy raivostui vielä enemmän nähdesään tämän. "Miten saatoit tappaa viattoman sudenpennun vanhemmat!" Wendy huusi. Raivottuaan ja toruttuaan Henrikiä tarpeeksi Wendy kysyi sudelta ystävällisesti: "Mikä sinun nimesi on?" Pentu säpsähti ja katsoi Wendyyn päin. "O-october. Keitä te olette?" hän vastasi. "Minä olen Wendy, tuo on Loviisa ja tuo tuossa on tolppa-aivo Henrik", Wendy sanoi ja katsoi Henrikiä paheksuvasti ja Loviisa hihitti. "Minun vanhempani tulivat tänne aivan verisinä", October sanoi kyyneleet silmissään, "ja he sanoivat minulle, että minä joutuisin kokemaan kohta jotakin järkyttävää, ja sitten he kaatuivat maahan eivätkä enää hengittäneet." Wendynkin kyyneleet kasvoivat suuriksi ja tipahtelivat kimaltelevina helminä maahan.

 

Wendy, October ja Loviisa aloittivat suuren ulvonta- ja ulinakuoron, ja myös aiemmin tunteettomaksi tappajaksi todettu Henrik ryhtyi ulvomaan. Nyt hän tajusi todella tehneensä väärin. Surullisten koiraeläinten ääni kaikui koko metsässä ja jotkut metsäänl leiriytyneet eläintutkijat saattoivat herkistyä kuullessaan sen.