"Täytyy löytää... Siniviivan... vastakohta... Ennen kuin on liian myöhäistä..." Silloin Vincent lopetti. Wendy meni hätääntyneenä lähemmäs. Ei, ei hän kuollut ollut, mutta kovin elottoman oloinen silti. Vincent raahattiin rantaan ja muut kävivät nukkumaan.

Vain Wendy oli enää hereillä. Hän seisoi kalliolla pohtien, miksi Vincent oli taistellut Siniviivaa vastaan, vaikka sanoikin, että vain Siniviivan vastakohta voisi voittaa Siniviivan. Hän pohti myös, miksi Siniviiva etsi narttukoiria ja ketä tai mitä Vincent tarkoitti sillä vastakohdalla. Wendy oli vielä aamullakin ylhäällä, ja silloin hän teki suuren päätöksen.

"Huomenta kaikille", Wendy sanoi. "Minä lähden tänään laumasta. Aion etsiä Siniviivan vastakohdan hinnalla millä hyvänsä!" Wendy sanoi. Laumalaiset katsoivat Wendyä. He näkivät hänen silmissään päättäväisyyttä ja voimaa enemmän kuin he koskaan aiemmin olivat nähneet. "Minä tulen mukaan!" kuului jostakin.

"Sinäkö? Ei, matka voi olla liian vaarallinen pennuille", Wendy sanoi. "Minä tahdon tulla mukaan!" Pepita sanoi. "No, hyvä on..." Wendy huokaisi nolona. "Ei käy päinsä!" Claudia sanoi. "Minun pentuni ei lähde minnekään!" hän huusi. "Claudia... Wendyn kanssa hän on aina turvassa", Jan rauhoitteli.

"Hei sitten, Vincent, ja kiitos siitä, että kerroit meille vastakohdasta", Wendy sanoi.

"Nyt me lähdemme. Pois. Emmekä välttämättä enää tule takaisin. Mutta vannon, että ainakin Siniviivan vastakohta tulee tänne ja voittaa Siniviivan!" Wendy sanoi.

Ja niin he lähtivät. Kauas, kohti vaarallisia ja karuja erämaita, löytääkseen sen, joka voisi voittaa pahan ja tuoda rauhan jälleen maan päälle...

"Lääh, en jaksa enää! Haluan ruokaa! Ja vettä!" Pepita kitisi. "Älä valita koko ajan! ...Hei, mikä tuo on?" Wendy huusi. He huomasivat edessään oudon rakennuksen."Mennään sisälle! Siellä on varmaan viileää!" Pepita innostui. "Odota minua!" Wendy sanoi.

"Hmmm... Täällä haisee oudolle", Pepita sanoi. "Mitä? En minä mitään haista", Wendy ihmetteli.

"V-varo! Jokin ruskea olento syöksyy päällesi!" Wendy varoitti. "Mitä?"

"Ai, sattuu!" Pepita vaikeroi ja pyörtyi. Ruskea olento hyppäsi taaksepäin ja Wendy huomasi, että se oli kissa. Sillä ei ollut karvaa etukäpälissä, ja osa päästäkin oli aivan kaljua.

"Anteeksi, luulin teitä tunkeilijoiksi... Mutta tarkemmin ajatellen ette näytä kovin vaarallisilta", ruskea kissa sanoi. "Olkaa kuin kotonanne... Saanen esittäytyä? Olen Osmankäämi", kissa sanoi. "Keitä te olette?"

"Olen Wendy ja tämä pentu tässä on Pepita", Wendy sanoi hiukan muristen, sillä hän ei oikein luottanut kissoihin sen jälkeen, kun se itseään kissakätyriksi kutsunut vei Nettlen ja tappoi muut pennut. "No, tervetuloa. Haluatte varmaan tavata myös vaimoni?" Osmankäämi kysyi. "No, joo vaikka", Wendy sanoi.

"Hei, kulti, tässä ovat Wendy ja Pepita. Jutelkaa te sillä aikaa, kun käyn pyydystämässä vieraillemme kalaa", Osmankäämi sanoi. "Terve, Wendy ja Pepita. Minä olen Tula", Osmankäämen vaimo sanoi. "Miksi miehellänne ei ole karvaa päässä eikä etujaloissa?" Pepita kysyi. "No, hän ainakin kertoi, että hän oli joskus elänyt simin lemmikkinä. Sim ja Osmankäämi olivat ylimmät ystävät, kunnes tämä sim eräänä päivänä tuli kotiin omituisen katseen kera. Sim alkoi hakata häntä julmasti, ja siinä rytäkässä jokin pullo kaatui Osmankäämen päälle. Siinä oli nestettä, joka syövytti osan hänen karvoistaan, mutta ei onneksi koko kissaa. Hirveässä paniikissa Osmankäämi pakeni pois talosta –peläten, että neste päästäisi hänet hengestään. Sattumoisin joku eläinlääkäri löysi Osmankäämen ja vei hänet pikaisesti johonkin taloon. Siellä hän paransi Osmankäämen. Eläinlääkäri ei saanut karvoja entiseen loistoonsa, mutta kuitenkin Osmankäämi pystyi elämään normaalisti. Osmankäämi karkasi ja tapasi minut, ja nyt odotankin pentuja", Tula kertoi. "Kamalaa", Pepita kauhisteli, "että joku rakas ystävä yht äkkiä pettää ja meinaa tappaa!" "Niin varmasti oli", Wendy myönsi.

Silloin Osmankäämi tuli paikalle. "Sain pyydystettyä vain yhden kalan... Se sim... Se kidutuskone on kalastuslammellamme!" Osmankäämi sanoi hermostuneena. "Mitä...?" Tula ihmetteli. "Nyt minä kostan sille sen kaiken kivun ja tuskan!" Osmankäämi huusi ja lähti ulos. "Odota! Hänellä voi olla mukana jokin ase... Ei, liian myöhäistä..." Tula itki. "Mikään ei ole liian myöhäistä jos minä olen paikalla!" Wendy sanoi ja lähti juoksemaan salamannopeasti. Hän oli nyt kerännyt voimia ja saanut syötyä, joten hän jaksoi juosta kovaa. "Odota!" Pepita huusi.

"Osmankäämi! Et voi taistella yksin simiä vastaan!" Wendy sanoi. "Älä kuvittelekaan voivasi kostaa hänelle minun puolestani! Hän aiheutti minulle kipua – minä siis kostan hänelle! Yksin, en kenenkään toisen kanssa!" Osmankäämi rähisi.

"Mitä täällä tapahtuu?" Pepita kysyi. "Nyt!" Osmankäämi sanoi. Hän loikkasi korkealle ja yritti raapaista simiä naamaan, mutta...

SLAM! Kuullessaan kuvan äänen Wendy räpäytti silmiään säikähdyksestä. Hän näki Osmankäämen maassa kyyryselkäisenä – aivan kuin Osmankäämen selkä olisi kipeä. Sim seisoi vääntyneen onkensa kanssa katsoen kissaa ensin vihaisesti, sitten hämmästyneesti. Sim kaatui ihmetyksestä lampeen, mutta nousi sitten lammessa pystyyn.

"O-osmankäämi! Olen etsinyt sinua kaikkialta!" sim sanoi. Osmankäämi sähisi ensin, mutta alkoi kuunnella simiä. "Olen kovin pahoillani... Joku juoppo pakotti minut baarissa juomaan jotakin outoa alkoholia, ja juovuksissa en oikein tiennyt mitä tein... Osmankäämi, minä pyydän! Usko minua!" sim aneli.

Wendy, vaikka ihan vähän aikaa sitten vasta erosi simeistä, oli unohtanut, miten simkieltä kuunnellaan. Hän ei ymmärtänyt kunnolla, mitä sim sanoi, joten hän luuli simin sanovan jotakin ilkeää Osmankäämelle. Lisäksi hän oli raivoissaan, koska sim oli lyönyt Osmankäämeä.Wendy loikkasi ilmaan ja teki salamonnopean iskun suoraan simin naamaan. Kukaan ei oikein ehtinyt huomata, miltä isku näytti...

Kaikki tiesivät vain sen, että Wendy osui. Paitsi Wendy kolautti päänsä kiveen syöksyessään lampeen ja pyörtyi, joten hän ei voinut varmistaa sitä, että hän osui.

Wendy heräsi kuitenkin pian. "Miksi sinulla on kyyneleet silmissä?" Wendy kysyi Osmankäämeltä. Osmankäämi ei ensin sanonut mitään, mutta pian hän aukaisi suunsa ja huusi: "Sinä tapoit omistajani!"

Wendy katsoi taakseen. Sim makasi kuolleena lammen pohjalla. Wendy ihmetteli ensin, mutta muisti pian, kuinka hän oli hyökännyt simin kimppuun. Wendy oli aina ollut huono ottamaan vastaan negatiivista palautetta, joten hän sanoi takaisin. "Itsehän sinä hänelle halusit kostaa", Wendy näsäviisasteli. "Niin, itse! En milloinkaan pyytänyt sinulta apua, senkin idiootti!" Osmankäämi sanoi itkien.

"Pah, minä halusin olla sinulle vain mieliksi, mutta sitten sinä huudat kuin olisin tehnyt jotakin väärin!" Wendy valitti. "Minä en halunnut omistajani kuolevan! Halusin hänen vain tietävän miltä minusta tuntui! Enkä myöskään olisi halunnut sinun kostavan hänelle!" Osmankäämi ja Wendy riitelivät myöhään yöhön asti, jolloin tähdet tuikkivat. Wendystä alkoi tuntua siltä, että tähdet katselivat häntä... Pian kuitenkin hän ei enää jaksanut miettiä tähtiä, vaan painui nukkumaan. Osmankäämi ei antanut hänen nukkua sisällä, vaan mitäpä hyötyä siitä olisi ollut, kun heidän kotinsakin oli niin vetoisa.

"Äääitii!" Nettle huusi kuusien pimennossa. Pieni koiranpentu juoksenteli metsikössä epätoivosta ulvoen. Alkoi olla jo niin pimeä, että terävänäköinenkään ei oikein näkisi eteensä. Nettle harhaili metsässä toivottomana ulisten.
             
Nettle itki huhuilevien pöllöjen ja raakkuvien korppien keskellä. Kuusien oksat alkoivat muistuttaa pimeässä suuria käsiä, valmiina kuristamaan koiranpennun armotta kuoliaaksi. Yht`äkkiä Nettle huomasi jotakin edessään. Se oli kissa. Musta kissa. Kissalla oli kireän näköinen, kova kaulapanta. Sillä oli naamassaan outo ja sininen kuvio, ja sen silmät olivat keltaiset. Nettle ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, joten hän luuli tämän olevan vain joku hieman erikoinen koirarotu.
"Hei... Osaisitko sinä neuvoa tien kotiini?" Nettle kysyi. "Valitettavasti en, sillä en tunne sinua enkä siis tiedä missä kotisi on", kissa vastasi lempeästi nauraen. "Niin... Tuo on kyllä totta", Nettle totesi hymyillen, vaikka hänen äänensä olikin hiukan surullinen. Kyyneleet kuivuivat, sillä hän kuitenkin tunsi olevansa turvassa. "Voin kuitenkin neuvoa tien uuteen kotiin", kissa jatkoi. "Uuteen? Ei kiitos", Nettle sanoi. "Kukas muuten olet?" Nettle kysyi. "Heh, olen vain pieni, hyväntahtoinen..."

"...KISSAKÄTYRI!" kissa huusi. "Mith..?" Kissa hyppäsi ilmaan ja iski salamannopeasti Nettlen maahan tassullaan, mutta kuitenkin niin taidokkaasti, ettei se vahigoittanut sitä, vaan sai sen pelkästään pyörtymään. Kissa oli juuri nostamassa Nettleä niskavilloista, kun...

...eräs isokorvainen tuntemamme chihuhahua tassutteli ystävineen paikalle! Wendy oli sittenkin kuullut Nettlen huudot. Wendy näki maassa elottoman oloisen Nettlen. Sitten hän katsahti kissaan vihaisesti.

"KSSH!" kissa sähisi. "Päästä Nettle, sinä musta hirviö!" Wendy käski. "Oih, hänen nimensä on siis Nettle? Suloinen nimi, mutta hän joutuu luopumaan siitä. Tästä lähtien hänen nimensä on Koirakätyri 20", kissa sanoi. "Mitä hemmettiä sinä oikein höpiset?" Wendy kysyi. "Valitan, et saa tietää enempää. Mutta tämä pentu on nyt minun koulutettavanani ja kasvatettavanani", kissa vastasi. "Tiedoksi vain, että jos viet hänen henkensä, teen sinulle samoin!" Wendy huusi. "En aio tappaa häntä. Voin kyllä niin tehdäkin, jos sinä sitä noin kovasti kerjäät. En kyllä saisi tehdä sitä ilman herra SV:n lupaa", kissa sanoi. "Et kyllä niin tee, vaikka se Äsvee sen luvan antaisikin!" Wendy sanoi ja näytti hampaitaan. "Oivoi, tuleehan tässä minullakin itku silmiin, kun poikanen eroaa emostaan. En haluaisi viedä häntä sinulta, mutta SV on pomoni ja häntä on toteltava", kissa sanoi tiputtaen samalla kyyneleen lumeen. "ET VIE HÄNTÄ!" Wendy huusi ja hyökkäsi kimppuun.

Sitten kissa katosi. "Mihin se katti oikein meni?" Wendy ihmetteli ja katseli ympärilleen. Juuri kun hän oli katsomassa ylös, hän näki silmiensä edessä suuren kissan takakäpälän, jonka hopeiset kynnet kiilsivät melkein sokaisten hänet. Hän tunsi iskun otsassaan ja kaatui maahan.

Hän makasi kylmässä lumessa eikä kyennyt nousemaan. Hän näki, kuinka Loviisa yritti saada Nettleä kissalta –huonolla menestyksellä. Liane ja Bell olivat liiskaantuneet tappelevien kissan ja ketun alle ja menehtyneet.

Kissa ei ollut saanut Loviisaan kuin pari iskua, mutta ketturaukka olikin jo niin väsynyt väistelemiseen, että hänet ehtisi sopivasti heittää päin puuta. Loviisa-parka ei enää noussut ylös.

Viimeinen tapahtuma, jonka Wendy näki ennen silmiensä sumenemista, oli kuinka kissa nappasi Nettlen ja häipyi...

Wendy heräsi. Loviisa seisoi väsyneenä ja mustelmilla hänen edessään. "Sinusta vuotaa verta!" Wendy sanoi säikähten. "Niin sinultakin, aivan silmiesi välistä. Mutta katsopas tuonne", Loviisa sanoi ja osoitti tassullaan Wendyn taakse. Liane ja Bell makasivat siellä elottomina. "Ei! Tämä on minun ensimmäinen pentueeni. Miksi juuri heille piti näin tapahtua?" Wendy sanoi ja itki. "Wendy, kuolema on osa elämää. Joillekin se tulee eteen aikaisemmin, joillekin taas myöhemmin. Luulisi sinun jo ymmärtävän asian Patrickin menehtymisen jälkeen. "Mutta he olivat aivan liian nuoria!" Wendy sanoi. "Muuten, missä Nettle on?" Wendy kysyi. "Se kissa... Se kissa vei hänet", Loviisa sanoi ja vieräytti kyyneleen. Wendy teki samoin. He lähtivät kotiin päin.

Kun he olivat päässeet perille, Wendy ulvoi. Ulvonta ei ollut tavallista koiran ulinaa. Sillä oli melodia. Kaunis, mutta surullinen melodia. "Mistä olet oppinut ulvomaan noin kauniisti?" Loviisa kysyi. "Omistajani hyräili tätä kappaletta aina kun oli surullinen. Olen oppinut sen sävelen ulkoa, mutta sanoja en muista", Wendy sanoi ja jatkoi laulua. Sitten Wendy keskeytti taas. Hän kuuli ryminää.

"Jan!" Wendy ja Loviisa kiljahtivat yhtä aikaa.

"Ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa!" Wendy sanoi. Kyyneleet olivat jo hieman kuivuneet. Mutta Janilla oli totinen ilme. "Wendy... Olen pahoillani, mutta... Vincent... Hän on taistellut jo monia päiväkausia Siniviivaa vastaan kotirannallamme... Tulin vain ilmoittamaan... että teidän ei pidä palata vielä pitkään aikaan takaisin", Jan sanoi. "Siniviiva siis tuli rannallemme... Mutta miksi juuri minun piti lähteä?" Wendy kysyi. "Olimme kuulleet, että Siniviiva etsii sinun ikäisiäsi narttuja. Hän oli tappanut eräällä purjeveneellä olevat ihmiset ja kulkenut sillä vesien yli hakemaan narttuja. Luulimme, että kaikki kävisi ihan helposti jos vain lähettäisimme sinut pois. Lähetimme sinut tänne, koska täällä ei villikoiria ole, joten hänelle ei tulisi mieleen etsiä sinua täältä. Emme halunneet menettää sinua. Mutta kun sanoimme Siniviivalle, että täällä ei ole sinun ikäisiäsi narttuja, hän ei uskonut ja uhkasi tappaa meidät, jos emme näyttäisi olinpaikkaasi. Siitä koko tappelu alkoi. Henrik on pökerryksissä ja Vincent verillä. Minunkin selkäni on aika huonossa kunnossa", Jan sanoi. "Miksi ette ole kertoneet minulle mitään!? Miksi ette ole antaneet minun selvittää mihin Siniviiva narttuja tarvitsee!?" Wendy sanoi vihaisena.

"We-wendy!" Jan ja Loviisa huusivat. He yrittivät pysäyttää Wendyn, mutta olivat liian hitaita. "Minä teen lopun Siniviivan ja Vincentin taistelusta!" Wendy huusi ja juoksi kauas pois.

Päästyään viimein perille Wendyn veri oli huuhtoutunut saiteissa pois. Hän kuuli murinaa ja ärinää jostakin läheltä.

"Missä se narttu on!?" Siniviiva huusi. "Meillä ei ole edelleenkään mitään narttuja..." Vincent sanoi kun Siniviiva puri häntä. "Lopettakaa!" Wendy huusi. Silloin Siniviiva huomasi hänet. "Ups..."

Vincentkin huomasi Wendyn. Hän käski Wendyä menemään piiloon yrittäessään pitää Siniviivaa kurissa. Mutta Wendy ei totellut. "Luuletko sinä työntäväsi minut vuorille ja sieltä alas? Et pysty siihen. Mutta minä pystyn tekemään sen sinulle!" Siniviiva sanoi ja alkoi tehdä niin.

Siniviiva oli lyönyt Vincentiltä tajun kankaalle. Sitten hän käännähti Wendyyn päin. "Nyt kun tuo ei ole häritsemässä..."

"...voin napata tämän neidin..." Siniviiva sanoi. "Wendy, hyppää alas!" Vincent huusi. Wendy kääntyi ja näki... jotakin. Hän näki hopeana kiiltävän kynnen ja ruskean salaman kiitävän yht`äkkiä hänen luokseen. Hän tunsi takanaan nopean pukkaamisen. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Wendy huomasi olevansa aivan eri paikassa kuin aiemmin. Hän oli kielekkeellä ja Siniviiva tappeli Vincentin kanssa vastakkaisella kielekkeellä. "Mitä tapahtui?" Wendy kysyi. "Vincent  pelasti sinut..." kuului takaa. Wendy käännähti ja näki Janin.

Juuri kun aurinko nousi, Siniviiva tönäisi Vincentin alas kalliolta. Liukastuttuaan itsekin hän sai tarpeekseen ja lähti pois. "Vincent!" laumalaiset huusivat. "Awooh!" Vincent ulvahti ja putosi. Laumalaiset riensvät heti alas.

"L-laumalaiset..." Vincent köhisi, "...tälle on t-tehtävä lopphu... Siniviivasta on päästävä eroon..." "Niin on, mutta miten?" Wendy kysyi. "Jonkun teistä on löydettävä Siniviivan vastakohta... Vain Siniviivan vastakohta voi voittaa Siniviivan..."

Sinä kylmänä syysaamuna satoi paljon. Taivas oli tummien pilvien peitossa, eikä aurinko paistanut saareen, missä muuan tuttu koiralauma oleskeli. Wendy ja Jan nukkuivat sikeästi, kummatkin toistensa unikavereina. Muutkin laumasta nukkuivat kuin porsaat.

 

Lukuunottamatta Vincentiä, tuota uljasta saksanpaimenkoiraa, joka johti laumaa. Hän nimittäin ei saanut unta, ja oli sitäpaitsi nähnyt horisontissa jotakin epäilyttävää. "Voi ei. Se... se tulee! Laumani voi olla kohta mennyttä, jos en tee jotain!" hän mutisi ja lähti saaren korkeimmalta kukkulalta suorastaan lentäen päin rantaa, jossa laumalaiset oleskelivat.

"Hälytys!  Nyt se tulee! Octoberin ja Pepitan täytyy mennä ehdottomasti johonkin turvaan! Claudia, sinä pidät huolta heistä. Minä, Jan ja Henrik taistelemme henkeen ja vereen!" Vincent kuulutti.

"Niin, kyllä minä mielelläni huolehdin pennuista, mutta missä Wendy on? Hänenkin täytyy päästä turvaan!" Claudia sanoi. "Jankin on kateissa", Henrik sanoi. "Minä tiedän missä he ovat. Wendy ei pysty olemaan täällä, koska synnytysolosuhteet ovat huonot ja sitten oli vielä se toinenkin syy!" Loviisa sanoi. "Mit- saako hän pentuja? Milloin sinä siitä kuul-" Claudia yritti sanoa, mutta Vincent tukki hänen suunsa käpälällään. "Nyt ei ole aikaa lörpötellä", hän sanoi. "Minä vien Wendyn mahdollisimman kauas! Itseasiassa tiedän jo minne!" Loviisa huusi juostessaan Janin ja Wendyn olinpaikkaan.

"Herää, Jan! Se tulee!" Loviisa kiljui. "Mikä se?" Jan sanoi unisena. "No se!" Loviisa sanoi. "Ai se", "Niin juuri! Se!" Loviisa sanoi. "Noniin, eiköhän tämä jo riitä. Uskon suunnilleen jo tietävän, mitä tarkoitat", Jan sanoi. Silloin Wendy heräsi Janin ja Loviisan keskusteluun.

"Mistä on kyse?" Wendy kysyi ja hieroi silmiään käpälillään. Loviisan itki ja Janilla oli vakava ilme kasvoillaan.

 

"Sinun täytyy mennä mahdollisimman kauas tästä paikasta", Jan sanoi. "Mi-miksi? Mitä tapahtuu?" Wendy kysyi järkyttyneenä. "E-emme voi kertoa sitä... Jos sekaantuisit asiaan, sinulle kävisi huonosti..." Loviisa sanoi ja itki. Wendy huomasi Janin vakavien kasvojen vääntyvän luottavaiseen hymyyn. "Wendy, minä lupaan, että saat tietää siitä vielä joskus. Loviisa varmasti kertoo sinulle, jos minä en selviydy", Jan lohdutti. "Mitä...? Jan, miksi..." Wendy sanoi tiputellessaan kyyneleitään. Jan ei yleensä ylpeyttään rohjennut itkeä, mutta nyt tarkkasilmäinen sai huomata hänenkin kasvoillaan vierähtävän pienen, kimaltavan kyyneleen. "Älä sure. Me tapaamme vielä. Lupaan sen", Jan sanoi ja lähti muiden laumalaisten luo. "Nyt, Wendy, seuraa minua ja juokse niin kovaa kuin ikinä pystyt", Loviisa käski. "Miksi...?" Wendy kysyi jälleen. "Minulla ei ole aikaa selittää! Nyt –JUOKSE!"

Wendyn ja Loviisan juostessa armottomassa erämaassa molemmat väsyivät. "Miksi me lähdimme pois?" Wendy kyseli koko ajan Loviisalta. "Viidenkymmenenviiidennen kerran: kerron sen vasta perillä!" Loviisa vastasi yrittäen hillitä kiukkuaan. He juoksivat kauan, ja he tulivat koko ajan väsyneemmäksi.

"Loviisa, näytät väsyneeltä. Kuinka paljon matkaa on muuten enää jäljellä?" Wendy kysyi. "Yksi metri, eli paikka on aivan kuonosi edessä", Loviisa vastasi. "Menemmekö me tuohon pusikkoon?" Wendy kysyi. "Kyllä vain, ja sinä tulet myös synnyttämään siellä", Loviisa sanoi. "Mitä? Mistä sinä tiedät?" Wendy ihmetteli. "Satuin näkemään kun sinä Janin kanssa... Vahingossa, tietysti", Loviisa sanoi yritellessään rauhoitella raivostunutta Wendyä. Ja onnistuikin siinä.

"Nyt vähään aikaan et saa rasittaa itseäsi liikaa. Sinun on levättävä synnytystä varten", Loviisa neuvoi. "Kuinka kauan tämä raskaus kestää?" Wendy kysyi levottomana. "Noin kuusikymmentäkolme päivää", Loviisa sanoi. "Niin kauan! En osaa vain levätä niin pitkään!" Wendy sanoi toivottomana. "Nyt on osattava. Haluat kai, että pennut syntyvät terveinä? Eikö niin?" Loviisa sanoi. Wendy ei halunnut pentujen menehtyvän, joten hän päätti, että nyt hän osaisi.

Ne kaikki kuusikymmmentäkolme päivää Loviisa vartioi taukoamatta pesää jossa Wendy tällä hetkellä odotti pentujensa syntymää. Ja sade jatkui yhä. Loviisa kävi tosin silloin tällöin hakemassa pesään ruokaa, mutta vain läheltä nähdäkseen ettei kukaan tule pesälle. He joutuivat usein valitettavasti pärjäämään pelkillä madoilla ja kasvien juurilla, mutta mikä riemu syntyikään aina kun Loviisa löysi ison ukonsienen tai rotanraadon. Niitä löytyi kumminkin vain harvoin, sillä ukonsienet ovat harvinaisia eivätkä rotat yleensä viihtyneet tässä metsässä.

 

Eräänä päivänä Wendy tunsi takapuolessaan pientä kipua. "Loviisa... Minulla on paha olo..." Wendy sanoi käheästi. "Luulen että se johtuu vain nälästä. Käyn hakemassa sinulle ruokaa", Loviisa sanoi ja lähti. "Kyllä minulla nälkäkin on, mutta minulla on muutenkin ikävä olla... Hei, älä mene!" Wendy yritti huutaa, mutta Loviisa ei kuullut hänen käheää ääntään.

Loviisa päätti ennen ruoan hankkimista juoda hieman eräästä lätäköstä. Silloin hän kuuli kimeän kiljaisun. Hän säikähti niin, että hengitti vahigossa vettä kuonoonsa. Sitten hän juoksi yskien ja aivastellen pesälle.

Kun hän pääsi perille, hän katsoi aluksi Wendyn seisovan koirankakassa, mutta lähemmäs tultuaan hän huomasi siinä röykkiön pieniä ja ruskeita pusseja, jotka vikisivät. Hän näki Wendyn itkevän onnesta ja alkoi itse tehdä samoin. "Kuinka monta niitä tuli?" Loviisa kysyi.

"Kolme", Wendy sanoi. "Kaksi naarasta ja yksi uros. Olen keksinyt jo nimet naaraille. He ovat Bell ja Liane. Mutta urospennulle on aika vaikea keksiä nimeä", Wendy jatkoi. Liane potkaisi vahingossa urospentua niin, että se vieri penturöykkiöstä. Loviisa ja Wendy miettivät. Mikä nimi sopisi pienelle urospennulle? "Minä ainakin haluaisin, että nimi liittyisi jotenkin luontoon",Wendy sanoi. "Miten olisi Nettle?" Loviisa ehdotti. "Mitä se tarkoittaa?" Wendy kysyi. "Nokkosta. Se on englantia", Loviisa kertoi. Ja niin Nettle sai nimensä ja niin syntyi Wendyn ja Janin poika, joka olisi aina valmis seikkailemaan ja tekemään urotekoja kuten vanhempansakin.

Päivät kuluivat. Pennuille oli jo kasvanut kunnon turkki, ne aukaisivat silmänsä ja lopettivat ryömimisen. Ne muuttuivat päivä päivältä riehakkaimmiksi ja leikkisimmäksi, mutta yksi asia heissä ei lainkaan muuttunut: he olivat yhä hyvin riippuvaisia emostaan. He luulivat, että taivaalta aina sataisi vettä, koska koko heidän lapsuutensa ajan oli satanut. "Äitii! Millon me saadaan ruokaa?" kaikki pennut kyselivät. He kyselivät joka päivä kaikkea Loviisalta ja Wendyltä.  He eivät olleet ikinä tienneet isästään, ja se Wendyä harmitti. He eivät edes tienneet, mitä "isä" tarkoitti. Heillä oli vain äiti ja Loviisa. Mutta se riitti heille. Wendy halusi kuitenkin varmistaa, että he joskus näkisivät isänsä.

Eräänä päivänä, kun Wendy ja Loviisa hoivasivat pentuja, Nettle näki kauempana hiiren ja lähti seuraamaan sitä. Hiiri meni pieneen koloon piiloon, johon ei maailman pieninkään koiranpentu mahtuisi. Nettle luuli yhä jahtaavansa hiirtä, ja jatkoi juoksuaan. Koko ajan hän oli kauempana perheestään.

Wendyn geenit olivat antaneet Nettlellekin salamannopeuden. Hiiri olisi saanut kyytiä, ellei olisi mennyt piiloon koloonsa. Tyhmyyttään Nettle juoksi koko ajan luullessaan jahtaavansa hiirtä. Hän ei edes huomannut juosseensa jo monta kilometriä. Metsä oli tavattoman suuri.

Lopulta Nettle väsyi ja päätti levätä. Hän nukkui hetken, mutta pian hän heräsi, kun outoja, valkeita ja kevyitä juttuja sateli taivaalta. Hän ihmetteli niitä hetken, eihän hän ollut koskaan nähnyt muuta kuin vesisadetta. Tajuttuaan etteivät nämä ole vaarallisia, hän alkoi pyydystellä niitä. Hän kyllästyi, kun ne eivät maistuneetkaan miltään, ja päätti kääntyä kotiin, mutta... Voi ei! Hän ei nähnyt kotia missään! Hän oli eksyksissä.

Hän juoksenteli metsässä etsien kotiaan. Mutta hän meni aina vain syvemmälle metsään. "Äiti! Loviisa!" hän huuteli itku kurkussa. Hän ei enää pystynyt hillitsemään itkuaan.

 

"Äitii!" hän huusi ja ulvoi. Metsä on kuin labyrintti, johon pienet koiranpennut voivat eksyä mennessään liian syvälle sinne, oli Wendy unohtanut opettaa pienokaisilleen. Nettle yritti ulvoa apua, mutta hänellä ei ollut vielä tarpeeksi kantava ääni. Toivottoman pennun ulvonnan saattoivat kuulla vain lähellä olevat pikkueläimet, eivätkä he tienneet kuka Nettlen äiti oli eivätkä he voineet auttaa.

Vaikuttaako pahasti siltä, että Nettlestä olisi muotoutumassa päähenkilö? Ei hätää, Wendy pysyy päähenkilönä koko tarinan ajan.

 Varoitus: Tämä osa sisältää varsin epäasiallista ja väkivaltaista materiaalia. En vastaa     seurauksista, jos joku herkkä lukija saa sydänkohtauksen (no ehkei nyt sentään) lueskellessaan tätä.

Teitä on varoitettu!
 
Kun ulvontakuoro kuolleiden susien kunniaksi oli päättynyt, koirat pyyhkivät kyyneleensä käpälillään pois. Wendy huomasi, että ilta oli tulossa. Laumalaiset ovat varmasti huolissaan, täytyy palata takaisin, hän

ajatteli. Mutta sitten hän muisti olevansa Loviisan kanssa eksyksissä. He eivät muistaneet, missä olisi tie ulos. "Henrik, tiedätkö sinä, mistä pääsisi metsän ulkopuolelle?" Wendy kysyi. "Tiedän... Mutta en ole koskaan itse päässyt pois täältä. Kumminkin tiedän ainoan ulospääsytien olinpaikan", Henrik vastasi. "Mikset ole päässyt pois?" Loviisa kysyi.

"Asia on niin, että ainoaa ulospääsyreittiä vartioi luonnottoman  kokoinen, aivan valtava Venäjänvinttikoira, joka on tappanut jo monia. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, hän ei vielä ollut täällä, mutta parin päivän päästä yrittäessäni pois, hän oli siellä ja näin, kuinka se raateli susia ja puhui jotain toisten reviirille tunkeutumisesta, vaikka oli itse tullut susien metsään. Piilouduin pensaan taakse, ja siellä sattui olemaan joku vanha susi, joka kertoi Venäjänvinttikoiran olevan nimeltään Tom. Tom oli ollut aiemmin ihmisten luona. Hänellä oli ollut siskoja ja veljiä, mutta he kiusasivat häntä, koska hänellä oli (ja on vieläkin) hyvin hassunnäköiset korvat. He eivät ottaneet häntä mukaan leikkitappeluihin, kurittivat häntä aina tosissaan. Tom ei kestänyt sitä, ja kun pinna paloi, hän tappoi kaikki siskonsa ja veljensä parissa sekunnissa ja hyvin kivuliaita keinoja käyttäen. Hänen omistajansa (jotka sattuivat olemaan sudenmetsästäjiä) huomasivat, kuinka Tom tappoi kevyesti muut pennut. He tajusivat myös, kuinka vahva, nopea ja iso Tom oli, tavallisesti Venäjänvinttikoirat eivät ole olleet näin isoja, nopeita ja vahvoja. Koska tätä rotua käytetään suden metsästämiseen, niin tavallista vahvempi, nopeampi ja isompi olisi vielä parempi suden metsästykseen, joten ei kulunut kauaa ennen kuin he jo lähtivät ensimmäiselle metsästysretkelle. Kun he tulivat tämän metsän luo, Tom huomasi heti suden ja syöksyi perään. Siitä huolimatta, että Tom oli nopeampi, susi ei jäänyt kiinni. Susi oli nokkelampi ja selvisi aina jotenkin sen hampailta. Lopulta metsästäjät kyllästyivät katselemaan ajojahtia ja ajattelivat ampua kiväärillä, mutta luodit olivat loppu. Toinen metsästäjistä otti jousen käteen ja ampui sillä nuolen, mutta se osui vahingossa Tomin kaulaan eikä suteen. Tom selvisi siitä, mutta nyt hän oli sitä mieltä, ettei keneenkään voisi enää luottaa. Hänestä tuntui, että kaikki, ihmiset ja eläimet, vihasivat häntä, ja hän päätti, että tappaisi joka ikisen tielleen osuvan elävän olennon. Ja niin hän teki: hän hyökkäsi saman tien omistajiensa kimppuun ja raateli ne. Heti sen jälkeen susi menehtyi – ja arvaatte jo varmaan miksi. Hän meni ulospääsytietä vartioimaan, ja hänen tavoitteensa oli näiden tapahtumien jälkeen kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen – tappaa kaikki muut elävät olennot maailmasta", Henrik kertoi.

Wendy oli kauhuissaan. Tällä vinttikoiralla taitaa olla mielenterveydellisiä ongelmia, hän ajatteli. Hän halusi estää Tomin ilkeät aikeet, kuitenkin tappamatta häntä. "Yksi asia minua ihmetyttää", Wendy sanoi, "Miksi Tom ei ollut ulospääsyreitillä kun minä ja Loviisa tulimme?" "Katsokaas, Tom aina silloin tällöin käy pienillä sudentapporeissuilla. Sen takia epäilen, että October on metsän viimeisiä susia." Henrik vastasi. Yht äkkiä Octoberin kasvoille jämähti järkyttynyt ilme, joka hiljalleen muuttui raivostuneeksi. "EI! Se idiootti ei enää IKINÄ tapa täällä ketään! Minä pidän huolen siitä, että elät enää vain tämän päivän, etkä enempää – et TIPPAAKAAN enempää!" October raivosi ja lähti juoksemaan. "Seis! Ei sinne!" Henrik huusi. "Hän ei ikinä selviä Tomista", Henrik sanoi synkkänä. "Mutta minäpä selviän!" Wendy sanoi. "Pelastan Octoberin ja opetan Tomille, ettei pienenpiä kiusata saati sitten tapeta!" hän jatkoi. Henrik katsoi Wendyä hölmistyneenä, samoin Loviisa. "Hyvä on sitten. Vien sinut paikan päälle, mutta muista: minä en vastaa seurauksista", Henrik vastasi. "Minä tulen mukaan, autan sinua tarpeen vaatiessa", Loviisa sanoi. Niin he lähtivät matkaan.
 
"Täällä on näköjään kuollut monia... Se-se oli su-suurempi kuin minä kuvittelinkaan!" Wendy sanoi heti kun näki Tomin valtavan koon. "Ei koko ole vielä mitään, pian näet, tai ehkä jopa tunnet, kuinka julma se on", Henrik sanoi. "Se voi tappaa kaksi täysikasvuista urosta yhdellä iskulla, jos sitä vain huvittaa", Henrik sanoi Wendyä pelotellen. Mutta Wendy päätti rohkaista itsensä. Silloin October hyppäsi pensaasta muristen ja räksyttäen.

"Sinä... Sinä... Ryökäle! Tulin kostamaan laumani kuoleman! Odotapa kun saat selkääsi oikein kunnolla!" October huusi. "Sisukas pentu. Yksikään hänen ikäinen penikka ei ole vielä tullut minun tapettavakseni", Tom sanoi. "Älä puhu niin kuin en olisi paikalla!" October raivosi. Tom loukkaantui. "Vai yrittää pikkupenikka isotella? Kuules, minä opetan sinut kunnioittamaan vahvempia!" Tom sanoi ja murisi.

Yht äkkiä Tom hyppäsi suunnattoman korkealle ja aikoi saman tien iskeä Octoberiin. October lamaantui pelosta, ja Wendy huusi ja ulisi ja yritti auttaa, mutta Henrik ja Loviisa pitelivät hänen hännästään kiinni.

Koirat seisoivat vieressä ja katselivat järkyttyneinä kuinka pientä, avutonta ja heikkoa sudenpentua kidutettiin. October ulisi aina, kun Tom iski siihen hampaillaan tai kynsillään niin nopeasti, että itse tapahtumaa tuskin näki. "Ei minua turhaan kutsuta joskus Salama-Tomiksi", hän kerskui iskiessään vielä kerran käpälällään Octoberin kumoon.

"Noo-o? Haluatko toisen samanlaisen selkäsaunan? Vai ehkä jopa kolmannen?" Tom ilkkui. "Luuseri! Annat selkään vain pienemm..." "HILJAA!" huusi Tom ennen kuin October ehti sanoa lausettaan loppuun.

Tom alkoi jahdata pakenevaa October-parkaa, joka oli saanut tarpeekseen. "Ei ei! En tarkoittanut sitä! Minä vain vits..." yritti October sanoa, mutta ei ehtinyt taaskaan sanoa lausettaan loppuun ennen kuin Tom iski hänet maahan käpälällään. "Minun seurassani ei vitsailla!" Tom sanoi ja piteli Octoberia maassa.

"Seis!"

"Mit... Kuka?" Tom sanoi.

Wendy hyppäsi yllättäen Tomin eteen. "Kerran eräs sinunlaisesi hirviö päästi hyvän ystäväni hengestään, mutta minä pidän huolen siitä, ettei niin käy Octoberille!" Wendy sanoi. "Ahaa, toinen urhea pikkupentu tulee tänne räksyttämään!" Tom nauroi. "Idiootti! Olen täysikasvuinen ja sinun ikäisesi! Etkö ole koskaan kuullut Chihuhahuoista?" Wendy sanoi närkästyneenä. "No jaa, olet varmaan yhtä avuton kuin pentu..."

"...joten et varmaan pysty edes häiritsemään minua kun raatelen tuon ipanan! Olet muuten seuraava uhrini", Tom sanoi. "Nyt saat nähdä millainen avuton pentu minä olen!" Wendy sanoi, hyppäsi ja tarttui Tomia hännästä. "Äh, mokomakin pikkukoira..." Tom mutisi ja yritti ravistella Wendyä irti sillä aikaa kun October meni turvaan.

Wendy ja Tom taistelivat iltamyöhään, ja Wendy oli ollut koko ajan Tomin hännässä kiinni. "Tom, päästän irti vain jos lopetat susien tappamisen ja päästät meidät pois metsästä!" Wendy sanoi yrittäen samalla pitää kiinni hännästä, mutta viimeisen sanan kohdalla suu aukesi liian isoksi ja koira lensi kuonolleen.

"Argh!" Wendy ja Tom huusivat yhtäaikaa, kun Tomin hännästä irtosi pala ja Wendy tömähti maahan. Kun Tom huomasi Wendyn olevan heikoimmillaan, hän alkoikin heti isotella. "Menikö pikkuhauvalle pupu pöksyyn? Ei, eihän sinulla ole pöksyjä! Mutta pupu sinä itse taidat olla, kun on noin isot korvatkin!" Tom ilkkui. Silloin Wendyn kärsivällisyys oli pettämäisillään, mutta hän hillitsi itsensä.

"Hyvä on. Minä luovutan", sanoi Wendy.

Wendy, älä! Älä missään nimessä luovuta!

"Mitää? Kuka se oli?" Wendy kysyi ja käänteli päätään joka suuntaan. "...Patrick?"

Muista, että Venäjänvinttikoirat ovat nopeita, mutta sinä olet nopeampi!

"Patrick...?"

Älä ole noin hämilläsi. Et voi nähdä minua, mutta kuulla voit. Kuuntele siis minua: Teeskentele, että edelleen aikoisit luovuttaa, kävele pois. Mene pensaan taakse, ja sieltä juokse kuin tuuli takaisin ja vetäise Tomia hännästä niin että hän kaatuu! Sinä pystyt siihen! Tiedän sen!

Ja Wendy teki niin. Se onnistui.

Tom kaatui maahan. Se sattui kamalasti, mutta ei kumminkaan vahingoittanut häntä sen pahemmin. "Ole kiltti... Älä satuta minua enempää... Lupaan lopettaa susien tappamisen ja päästää teidät metsästä, kunhan et aiheuta minulle enää kipua..." Tom uikutti. "Ha! Raukkis on ihan peloissaan!" Henrik räkätti.

"Älä sano häntä raukkikseksi. Minä näen hänen silmistään, että hän todella aikoo noudattaa lupaustaan", Wendy sanoi. Tom siirsi käpälänsä pois kasvoiltaan ja läähätti väsyneenä. Hän ei ollut ainoa joka oli heikoilla. Wendykin oli väsynyt ja October mustelmilla. "Minäh... lupaanh... lääh... olla sellainenh... kuin sinä ja varmasti kaikki muutkin tahtovat", Tom köhisi.

"Tuohon suuntaan vain", Tom läähätti. Koko joukko (Tomia lukuunottamatta) asteli uljaasti pois metsästä – Wendy aivan etunenässä. Muut joukosta kehuivat ja ylistivät Wendyä ja hänen nokkeluuttaan, mutta Wendy kiitti hiljaa mielessään ääntä, joka oli häntä neuvonut. Voi olla, että hän oli kuullut harhoja, mutta silti hän oli hyvin, hyvin kiitollinen.

He tulivat perille nopeasti. Rannalla oli vielä iltamyöhäänkin valoisaa. "Hei, aloimmekin jo ihmetellä, missä olette! ...Keitä nuo ovat?" Claudia kysyi. "He ovat vain October ja Henrik... Saavathat he liittyä laumaan?" Wendy pyysi. "Tottakai!" Vincent vastasi. "Ja tällä kertaa minäkin suhtaudun asiaan suopeasti", Jan sanoi ja hymyili.

"Mitäs sinä katselet?" Jan kysyi. "Tuotaa... Vain Claudiaa ja Pepitaa. Olisi ihanaa, jos minullakin olisi oma pentu, jota hoivata ja helliä ja jonka kanssa voisi leikkiä..." Wendy sanoi haaveillen. Silloin Jan alkoi hymyillä oudosti. Wendy katseli hetken hämmästyneenä, mutta alkoi pian itsekin hymyillä samalla tavalla.

"October ja Pepita! Tulkaa pois sieltä! Antakaa heidän... öh... puuhastella rauhassa..."

En ole mikään Venäjänvinttikoiraasiantuntija. En siis ole varma, näyttääkö tuo tarpeeksi Venäjänvinttikoiralta vai ei, enkä edes tiedä, pitääkö Venäjänvinttikoira kirjoittaa isolla. Myönnän myös, että tämä osa on hiukan epärealistinen.

Mutta nyt, sanokaapa mielipiteenne...