Anteeksi, osa viivästyi parisenmiljoonaa vuotta, mutta tässä se nyt sitten on teidän kaikkien luettavana! Osa ollaan tehty hieman hutiloiden, koska kun olin kirjoittamassa, painoin vahingossa joitakin näppäimiä, ja -PUFF!- kaikki tekstit katosivat. Raivosin itselleni, enkä jaksanut kirjoittaa kovin paljon tekstiä.

Heillä kesti pari päivää vaeltaa vuorille. Joka yö he kuulivat Siniviivan aavemaisen ulvonnan.
Se oli merkki siitä, että he lähestyivät vuoria.

Eräänä aamuna he olivat perillä. "Minusta nuo näyttävät enemmän kallioilta", Wendy sanoi. "Niin, vain yli-isoilta sellaisilta. Meidän täytyy uida sinne, sillä vuori on kokonaan veden ympäröimä."

Vesi tuntui kylmältä ja inhottavalta. Mutta Wendy ei antanut periksi, sillä nyt olisi noloa luovuttaa.
Hän molskahti veteen ja Patrick ui perään.

He uivat vuorien luo ilman ongelmia. Patrick löysi kallionseinämästä ison kolon, josta pääsi helppokulkuiselle tielle.

Sittten he törmäsivät vaikeaan esteeseen. "Meidän täytyy vain hypätä tuolle kielekkeelle", Patrick sanoi kuin se ei olisi mitään.

"Patrick? Mitä sinä teet?" Wendy kysyi. "Otan vain hieman vauhtia hypätäkseeni tuonne, tietysti!" Patrick vastasi. Ja niin Patrick otti vauhtia...

Patrick hyppäsi todella korkealle. Wendy pelkäsi Patrickin putoavan alas, joten hän peitti silmänsä.
"Nyt tarkkana..."

"...etten vain hyppää liian matalalle!" Patrick mutisi. Hän näytti melkein lentävän kielekkeelle, mutta se oli vain suunnattoman korkea hyppy.

"No? Mitäs sanot, Wendyseni?" Patrick sanoi laskeuduttuaan. "Öh, noo, olihan se aika vaikuttavaa... Itseasiassa mahtavaa!" Wendy vastasi. "Nyt on sinun vuorosi! Tiedän, että pystyt tähän!" Patrick rohkaisi. Wendy oli juuri aikeissa hypätä, mutta kun hän katsoi alas, hän muisti sen kamalan kylmän veden, ja jos hänen hyppynsä epäonnistuisi, hän putoaisi sinne niin että pläts. Eikä se kylmä vesi pelkästään haittaisi, vaan hän voisi myös kolhia itseään kallioon.

"Tule jo!" Patrick huusi keskeyttäen Wendyn ajatukset. "Kyllä sinä siihen pystyt!"
Patrick luotti siihen, että Wendy selviäisi. Wendy muisti juuri, että hän tuli tänne pelastamaan Pepitaa. Hän ei enää halunnut kääntyä takaisin ja jättää Pepitaa yksin Siniviivan armoille, joten...

...hän hyppäsi. Jos Patrickinlainen ruipelo hyppää tuonne, niin kyllä minäkin! hän ajatteli. "Hyvä Wendy!" Patrick kannusti.

"Jos minä en selviä tästä, niin olkoon se sitten viimeinen tekoni!" Wendy sanoi. Mutta Patrick oli varma, että Wendy selviäisi. Vaikka hän ei edes osaisi hypätä näin korkealle.

"Hyvä Wendy! Hyvä! Laskeudu tänne", Patrick huusi innoissaan. Wendy kohosi vieläkin korkeammalle. Kaikki näytti aluksi sujuvan hyvin mutta sitten ylhäältäpäin alkoi tuulla, ja Wendy muutti suuntaa...

"Apua! Minä putoan!" Wendy huusi. Hän syöksyi terävää kielekkeen kulmaa lähelle. Sitten hänen silmissään kaikki pimeni...

Lopulta Wendy heräsi. "Päähän sattuu... Mitä minulle oikein tapahtui? Muistan vain sen, kun olin syöksymässä päin kalliota..." Wendy sanoi hiljaisella ja jotenkin narisevalla äänellä. "Juuri niin siinä tapahtui. Sitten sinä löit pääsi kallionkulmaan. Onneksi ehdin napata sinut hännästä ennen kuin putosit. Sait muuten aivotärähdyksen..." Patrick sanoi. "Aivotärähdyksen? Kamalaa!" Wendy kauhistui. "Ei, ei se niin vakavaa ole. Useimmat ovat saaneet aivotärähdyksestä sellaisen käsityksen, että se muka olisi kauhean vaarallinen. Todellisuudessa se ei ole paljon mitään. Sen sijaan, on olemassa paljon aivotärähdyksiä muistuttavia asioita, jotka ovat paljon vakavampia. Saatat vain seuraavana päivänä oksentaa, ei sen vakavampaa", Patrick kertoi. Wendylle jäi pieni punainen veriläikkä päähän, mutta se ei estänyt häntä elämästä. "Meidän täytyy jatkaa kiipeämistä", Patrick sanoi.

He kiipeilivät jonkin aikaa. "Tuolla on sopiva lepopaikka, mennään sin.. Mikä tuo on?" Patrick kysyi. "Mennään piiloon, se voi olla vaarallinen!" Wendy sanoi.

"Sehän on vain kettu!" Patrick sanoi hieman nolona. "Mitä oikein teet vuorilla? Luulin, että ketut elävät metsissä", Wendy kysyi. "Vuosia sitten minun vanhempani jäivät kaatuvan puun alle. Heidän ruumiinsa jäivät sinne, eivätkä maatuneet. En halunnut enää nähdä kuolleita vanhempiani, eikä minusta muutenkaan pidetä metsässä, joten muutin tänne asumaan", kettu kertoi. "Jaaha. Mikä sinun nimesi on?" Wendy kysyi. "Loviisa", kettu vastasi. "Saammeko mekin yöpyä täällä?" Patrick pyysi. "Yöpykää vain, minulla ei ole mitään sitä vastaan."

He olivat juuri menossa nukkumaan. Silloin Wendy kysyi Patrickilta: "Miksi olet noin... öh... laiha?" "Tiedätkö että en alunperin ollut villikoira? No, minä synnyin eräässä perheessä, jossa oli hullu nainen, minä, sisarukseni, isä ja äiti. Hullu nainen halusi jalostaa todella laihan koirarodun. Minä olin pentueen haurasluisin ja laihin. Nainen piti muita koiria turhina joten hän antoi ne pois. Minut hän lukitsi huoneeseen, josta en päässyt pois millään eikä siellä ollut ruokaa. Hän halusi tehdä minusta sairaalloisen laihan. Lopulta nainen huomasi miten typerästi hän oli tehnyt, joten hän päästi minut pois huoneesta syömään. Syötyäni hieman karkasin, koska pelkäsin hänen vielä muuttavan mielipiteensä. Sitten Vincent otti minut laumaansa", Patrick kertoi. Wendy tunsi jo kaksi henkilöä, jotka olivat kokeneet kovia. Olihan hän itsekin, mutta hän silti sääli Loviisaa ja Patrickia. Simit olivat joskus ärsyttävän itsekkäitä, kun jalostivat joillekin eläimille mahdottoman isot korvat tai hauraat luut. "Hei, mikä tuo on?" Loviisa kysyi.

Vuoren huipulla oli Siniviiva. Sen punaisena hehkuvat silmät saivat kaikki pelkäämään. Siniviivalla oli Pepita, jonka hän halusi pudottaa alas. Pepita oli tullut hänen reviirilleen, joten hän halusi tappaa sen.
"Patrick-setä! Wendy-täti! Apua!" Pepita huusi.

"Anna Pepita takaisin! Hän on vielä liian nuori kuolemaan!" Patrick huusi. "Tule ottamaan, jos uskallat!" Siniviiva huusi takaisin. "Kuuntele! En halua taistella ja tappaa sinua, haluan vain, että päästät Pepitan vapaaksi!" Patrick sanoi.

"Pah! En anna häntä takaisin, ellet taistele! Tule ottamaan hänet, jos uskallat, senkin lälläri!" Siniviiva sanoi. Pepita uikutti. Hän yritti järsiä Siniviivan etujalkaa, mutta se ei ollut fiksua. Siniviiva nosti etujalkansa jossa Pepita yhä roikkui, ja alkoi ravistella sitä pois. Siniviiva roikutti tassuaan, ja sitten kun  Pepita ei enää jaksaisi pitää kiinni, hän putoaisi ja kuolisi. Patrick suuttui. Se oli saanut tarpeekseen.

"No jos herra Siniviiva haluaa tapella, niin tapellaan sitten!" Patrick uhkaili. Wendy ei ollut ikinä nähnyt lempeää Patrickia noin vihaisena. Patrick lähti oitis kiipeämään Siniviivan luokse. "Älä, Patrikck!" Wendy sanoi. Mutta Patrick jatkoi kiipeämistään.

Patrick vastaan Siniviiva -hmm, kumpikohan voittaa? Se selviää ensi osassa!