Varoitus: Tämä osa sisältää varsin epäasiallista ja väkivaltaista materiaalia. En vastaa     seurauksista, jos joku herkkä lukija saa sydänkohtauksen (no ehkei nyt sentään) lueskellessaan tätä.

Teitä on varoitettu!
 
Kun ulvontakuoro kuolleiden susien kunniaksi oli päättynyt, koirat pyyhkivät kyyneleensä käpälillään pois. Wendy huomasi, että ilta oli tulossa. Laumalaiset ovat varmasti huolissaan, täytyy palata takaisin, hän

ajatteli. Mutta sitten hän muisti olevansa Loviisan kanssa eksyksissä. He eivät muistaneet, missä olisi tie ulos. "Henrik, tiedätkö sinä, mistä pääsisi metsän ulkopuolelle?" Wendy kysyi. "Tiedän... Mutta en ole koskaan itse päässyt pois täältä. Kumminkin tiedän ainoan ulospääsytien olinpaikan", Henrik vastasi. "Mikset ole päässyt pois?" Loviisa kysyi.

"Asia on niin, että ainoaa ulospääsyreittiä vartioi luonnottoman  kokoinen, aivan valtava Venäjänvinttikoira, joka on tappanut jo monia. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, hän ei vielä ollut täällä, mutta parin päivän päästä yrittäessäni pois, hän oli siellä ja näin, kuinka se raateli susia ja puhui jotain toisten reviirille tunkeutumisesta, vaikka oli itse tullut susien metsään. Piilouduin pensaan taakse, ja siellä sattui olemaan joku vanha susi, joka kertoi Venäjänvinttikoiran olevan nimeltään Tom. Tom oli ollut aiemmin ihmisten luona. Hänellä oli ollut siskoja ja veljiä, mutta he kiusasivat häntä, koska hänellä oli (ja on vieläkin) hyvin hassunnäköiset korvat. He eivät ottaneet häntä mukaan leikkitappeluihin, kurittivat häntä aina tosissaan. Tom ei kestänyt sitä, ja kun pinna paloi, hän tappoi kaikki siskonsa ja veljensä parissa sekunnissa ja hyvin kivuliaita keinoja käyttäen. Hänen omistajansa (jotka sattuivat olemaan sudenmetsästäjiä) huomasivat, kuinka Tom tappoi kevyesti muut pennut. He tajusivat myös, kuinka vahva, nopea ja iso Tom oli, tavallisesti Venäjänvinttikoirat eivät ole olleet näin isoja, nopeita ja vahvoja. Koska tätä rotua käytetään suden metsästämiseen, niin tavallista vahvempi, nopeampi ja isompi olisi vielä parempi suden metsästykseen, joten ei kulunut kauaa ennen kuin he jo lähtivät ensimmäiselle metsästysretkelle. Kun he tulivat tämän metsän luo, Tom huomasi heti suden ja syöksyi perään. Siitä huolimatta, että Tom oli nopeampi, susi ei jäänyt kiinni. Susi oli nokkelampi ja selvisi aina jotenkin sen hampailta. Lopulta metsästäjät kyllästyivät katselemaan ajojahtia ja ajattelivat ampua kiväärillä, mutta luodit olivat loppu. Toinen metsästäjistä otti jousen käteen ja ampui sillä nuolen, mutta se osui vahingossa Tomin kaulaan eikä suteen. Tom selvisi siitä, mutta nyt hän oli sitä mieltä, ettei keneenkään voisi enää luottaa. Hänestä tuntui, että kaikki, ihmiset ja eläimet, vihasivat häntä, ja hän päätti, että tappaisi joka ikisen tielleen osuvan elävän olennon. Ja niin hän teki: hän hyökkäsi saman tien omistajiensa kimppuun ja raateli ne. Heti sen jälkeen susi menehtyi – ja arvaatte jo varmaan miksi. Hän meni ulospääsytietä vartioimaan, ja hänen tavoitteensa oli näiden tapahtumien jälkeen kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen – tappaa kaikki muut elävät olennot maailmasta", Henrik kertoi.

Wendy oli kauhuissaan. Tällä vinttikoiralla taitaa olla mielenterveydellisiä ongelmia, hän ajatteli. Hän halusi estää Tomin ilkeät aikeet, kuitenkin tappamatta häntä. "Yksi asia minua ihmetyttää", Wendy sanoi, "Miksi Tom ei ollut ulospääsyreitillä kun minä ja Loviisa tulimme?" "Katsokaas, Tom aina silloin tällöin käy pienillä sudentapporeissuilla. Sen takia epäilen, että October on metsän viimeisiä susia." Henrik vastasi. Yht äkkiä Octoberin kasvoille jämähti järkyttynyt ilme, joka hiljalleen muuttui raivostuneeksi. "EI! Se idiootti ei enää IKINÄ tapa täällä ketään! Minä pidän huolen siitä, että elät enää vain tämän päivän, etkä enempää – et TIPPAAKAAN enempää!" October raivosi ja lähti juoksemaan. "Seis! Ei sinne!" Henrik huusi. "Hän ei ikinä selviä Tomista", Henrik sanoi synkkänä. "Mutta minäpä selviän!" Wendy sanoi. "Pelastan Octoberin ja opetan Tomille, ettei pienenpiä kiusata saati sitten tapeta!" hän jatkoi. Henrik katsoi Wendyä hölmistyneenä, samoin Loviisa. "Hyvä on sitten. Vien sinut paikan päälle, mutta muista: minä en vastaa seurauksista", Henrik vastasi. "Minä tulen mukaan, autan sinua tarpeen vaatiessa", Loviisa sanoi. Niin he lähtivät matkaan.
 
"Täällä on näköjään kuollut monia... Se-se oli su-suurempi kuin minä kuvittelinkaan!" Wendy sanoi heti kun näki Tomin valtavan koon. "Ei koko ole vielä mitään, pian näet, tai ehkä jopa tunnet, kuinka julma se on", Henrik sanoi. "Se voi tappaa kaksi täysikasvuista urosta yhdellä iskulla, jos sitä vain huvittaa", Henrik sanoi Wendyä pelotellen. Mutta Wendy päätti rohkaista itsensä. Silloin October hyppäsi pensaasta muristen ja räksyttäen.

"Sinä... Sinä... Ryökäle! Tulin kostamaan laumani kuoleman! Odotapa kun saat selkääsi oikein kunnolla!" October huusi. "Sisukas pentu. Yksikään hänen ikäinen penikka ei ole vielä tullut minun tapettavakseni", Tom sanoi. "Älä puhu niin kuin en olisi paikalla!" October raivosi. Tom loukkaantui. "Vai yrittää pikkupenikka isotella? Kuules, minä opetan sinut kunnioittamaan vahvempia!" Tom sanoi ja murisi.

Yht äkkiä Tom hyppäsi suunnattoman korkealle ja aikoi saman tien iskeä Octoberiin. October lamaantui pelosta, ja Wendy huusi ja ulisi ja yritti auttaa, mutta Henrik ja Loviisa pitelivät hänen hännästään kiinni.

Koirat seisoivat vieressä ja katselivat järkyttyneinä kuinka pientä, avutonta ja heikkoa sudenpentua kidutettiin. October ulisi aina, kun Tom iski siihen hampaillaan tai kynsillään niin nopeasti, että itse tapahtumaa tuskin näki. "Ei minua turhaan kutsuta joskus Salama-Tomiksi", hän kerskui iskiessään vielä kerran käpälällään Octoberin kumoon.

"Noo-o? Haluatko toisen samanlaisen selkäsaunan? Vai ehkä jopa kolmannen?" Tom ilkkui. "Luuseri! Annat selkään vain pienemm..." "HILJAA!" huusi Tom ennen kuin October ehti sanoa lausettaan loppuun.

Tom alkoi jahdata pakenevaa October-parkaa, joka oli saanut tarpeekseen. "Ei ei! En tarkoittanut sitä! Minä vain vits..." yritti October sanoa, mutta ei ehtinyt taaskaan sanoa lausettaan loppuun ennen kuin Tom iski hänet maahan käpälällään. "Minun seurassani ei vitsailla!" Tom sanoi ja piteli Octoberia maassa.

"Seis!"

"Mit... Kuka?" Tom sanoi.

Wendy hyppäsi yllättäen Tomin eteen. "Kerran eräs sinunlaisesi hirviö päästi hyvän ystäväni hengestään, mutta minä pidän huolen siitä, ettei niin käy Octoberille!" Wendy sanoi. "Ahaa, toinen urhea pikkupentu tulee tänne räksyttämään!" Tom nauroi. "Idiootti! Olen täysikasvuinen ja sinun ikäisesi! Etkö ole koskaan kuullut Chihuhahuoista?" Wendy sanoi närkästyneenä. "No jaa, olet varmaan yhtä avuton kuin pentu..."

"...joten et varmaan pysty edes häiritsemään minua kun raatelen tuon ipanan! Olet muuten seuraava uhrini", Tom sanoi. "Nyt saat nähdä millainen avuton pentu minä olen!" Wendy sanoi, hyppäsi ja tarttui Tomia hännästä. "Äh, mokomakin pikkukoira..." Tom mutisi ja yritti ravistella Wendyä irti sillä aikaa kun October meni turvaan.

Wendy ja Tom taistelivat iltamyöhään, ja Wendy oli ollut koko ajan Tomin hännässä kiinni. "Tom, päästän irti vain jos lopetat susien tappamisen ja päästät meidät pois metsästä!" Wendy sanoi yrittäen samalla pitää kiinni hännästä, mutta viimeisen sanan kohdalla suu aukesi liian isoksi ja koira lensi kuonolleen.

"Argh!" Wendy ja Tom huusivat yhtäaikaa, kun Tomin hännästä irtosi pala ja Wendy tömähti maahan. Kun Tom huomasi Wendyn olevan heikoimmillaan, hän alkoikin heti isotella. "Menikö pikkuhauvalle pupu pöksyyn? Ei, eihän sinulla ole pöksyjä! Mutta pupu sinä itse taidat olla, kun on noin isot korvatkin!" Tom ilkkui. Silloin Wendyn kärsivällisyys oli pettämäisillään, mutta hän hillitsi itsensä.

"Hyvä on. Minä luovutan", sanoi Wendy.

Wendy, älä! Älä missään nimessä luovuta!

"Mitää? Kuka se oli?" Wendy kysyi ja käänteli päätään joka suuntaan. "...Patrick?"

Muista, että Venäjänvinttikoirat ovat nopeita, mutta sinä olet nopeampi!

"Patrick...?"

Älä ole noin hämilläsi. Et voi nähdä minua, mutta kuulla voit. Kuuntele siis minua: Teeskentele, että edelleen aikoisit luovuttaa, kävele pois. Mene pensaan taakse, ja sieltä juokse kuin tuuli takaisin ja vetäise Tomia hännästä niin että hän kaatuu! Sinä pystyt siihen! Tiedän sen!

Ja Wendy teki niin. Se onnistui.

Tom kaatui maahan. Se sattui kamalasti, mutta ei kumminkaan vahingoittanut häntä sen pahemmin. "Ole kiltti... Älä satuta minua enempää... Lupaan lopettaa susien tappamisen ja päästää teidät metsästä, kunhan et aiheuta minulle enää kipua..." Tom uikutti. "Ha! Raukkis on ihan peloissaan!" Henrik räkätti.

"Älä sano häntä raukkikseksi. Minä näen hänen silmistään, että hän todella aikoo noudattaa lupaustaan", Wendy sanoi. Tom siirsi käpälänsä pois kasvoiltaan ja läähätti väsyneenä. Hän ei ollut ainoa joka oli heikoilla. Wendykin oli väsynyt ja October mustelmilla. "Minäh... lupaanh... lääh... olla sellainenh... kuin sinä ja varmasti kaikki muutkin tahtovat", Tom köhisi.

"Tuohon suuntaan vain", Tom läähätti. Koko joukko (Tomia lukuunottamatta) asteli uljaasti pois metsästä – Wendy aivan etunenässä. Muut joukosta kehuivat ja ylistivät Wendyä ja hänen nokkeluuttaan, mutta Wendy kiitti hiljaa mielessään ääntä, joka oli häntä neuvonut. Voi olla, että hän oli kuullut harhoja, mutta silti hän oli hyvin, hyvin kiitollinen.

He tulivat perille nopeasti. Rannalla oli vielä iltamyöhäänkin valoisaa. "Hei, aloimmekin jo ihmetellä, missä olette! ...Keitä nuo ovat?" Claudia kysyi. "He ovat vain October ja Henrik... Saavathat he liittyä laumaan?" Wendy pyysi. "Tottakai!" Vincent vastasi. "Ja tällä kertaa minäkin suhtaudun asiaan suopeasti", Jan sanoi ja hymyili.

"Mitäs sinä katselet?" Jan kysyi. "Tuotaa... Vain Claudiaa ja Pepitaa. Olisi ihanaa, jos minullakin olisi oma pentu, jota hoivata ja helliä ja jonka kanssa voisi leikkiä..." Wendy sanoi haaveillen. Silloin Jan alkoi hymyillä oudosti. Wendy katseli hetken hämmästyneenä, mutta alkoi pian itsekin hymyillä samalla tavalla.

"October ja Pepita! Tulkaa pois sieltä! Antakaa heidän... öh... puuhastella rauhassa..."

En ole mikään Venäjänvinttikoiraasiantuntija. En siis ole varma, näyttääkö tuo tarpeeksi Venäjänvinttikoiralta vai ei, enkä edes tiedä, pitääkö Venäjänvinttikoira kirjoittaa isolla. Myönnän myös, että tämä osa on hiukan epärealistinen.

Mutta nyt, sanokaapa mielipiteenne...