Sinä kylmänä syysaamuna satoi paljon. Taivas oli tummien pilvien peitossa, eikä aurinko paistanut saareen, missä muuan tuttu koiralauma oleskeli. Wendy ja Jan nukkuivat sikeästi, kummatkin toistensa unikavereina. Muutkin laumasta nukkuivat kuin porsaat.
Lukuunottamatta Vincentiä, tuota uljasta saksanpaimenkoiraa, joka johti laumaa. Hän nimittäin ei saanut unta, ja oli sitäpaitsi nähnyt horisontissa jotakin epäilyttävää. "Voi ei. Se... se tulee! Laumani voi olla kohta mennyttä, jos en tee jotain!" hän mutisi ja lähti saaren korkeimmalta kukkulalta suorastaan lentäen päin rantaa, jossa laumalaiset oleskelivat.
"Hälytys! Nyt se tulee! Octoberin ja Pepitan täytyy mennä ehdottomasti johonkin turvaan! Claudia, sinä pidät huolta heistä. Minä, Jan ja Henrik taistelemme henkeen ja vereen!" Vincent kuulutti.
"Niin, kyllä minä mielelläni huolehdin pennuista, mutta missä Wendy on? Hänenkin täytyy päästä turvaan!" Claudia sanoi. "Jankin on kateissa", Henrik sanoi. "Minä tiedän missä he ovat. Wendy ei pysty olemaan täällä, koska synnytysolosuhteet ovat huonot ja sitten oli vielä se toinenkin syy!" Loviisa sanoi. "Mit- saako hän pentuja? Milloin sinä siitä kuul-" Claudia yritti sanoa, mutta Vincent tukki hänen suunsa käpälällään. "Nyt ei ole aikaa lörpötellä", hän sanoi. "Minä vien Wendyn mahdollisimman kauas! Itseasiassa tiedän jo minne!" Loviisa huusi juostessaan Janin ja Wendyn olinpaikkaan.
"Herää, Jan! Se tulee!" Loviisa kiljui. "Mikä se?" Jan sanoi unisena. "No se!" Loviisa sanoi. "Ai se", "Niin juuri! Se!" Loviisa sanoi. "Noniin, eiköhän tämä jo riitä. Uskon suunnilleen jo tietävän, mitä tarkoitat", Jan sanoi. Silloin Wendy heräsi Janin ja Loviisan keskusteluun.
"Mistä on kyse?" Wendy kysyi ja hieroi silmiään käpälillään. Loviisan itki ja Janilla oli vakava ilme kasvoillaan.
"Sinun täytyy mennä mahdollisimman kauas tästä paikasta", Jan sanoi. "Mi-miksi? Mitä tapahtuu?" Wendy kysyi järkyttyneenä. "E-emme voi kertoa sitä... Jos sekaantuisit asiaan, sinulle kävisi huonosti..." Loviisa sanoi ja itki. Wendy huomasi Janin vakavien kasvojen vääntyvän luottavaiseen hymyyn. "Wendy, minä lupaan, että saat tietää siitä vielä joskus. Loviisa varmasti kertoo sinulle, jos minä en selviydy", Jan lohdutti. "Mitä...? Jan, miksi..." Wendy sanoi tiputellessaan kyyneleitään. Jan ei yleensä ylpeyttään rohjennut itkeä, mutta nyt tarkkasilmäinen sai huomata hänenkin kasvoillaan vierähtävän pienen, kimaltavan kyyneleen. "Älä sure. Me tapaamme vielä. Lupaan sen", Jan sanoi ja lähti muiden laumalaisten luo. "Nyt, Wendy, seuraa minua ja juokse niin kovaa kuin ikinä pystyt", Loviisa käski. "Miksi...?" Wendy kysyi jälleen. "Minulla ei ole aikaa selittää! Nyt –JUOKSE!"
Wendyn ja Loviisan juostessa armottomassa erämaassa molemmat väsyivät. "Miksi me lähdimme pois?" Wendy kyseli koko ajan Loviisalta. "Viidenkymmenenviiidennen kerran: kerron sen vasta perillä!" Loviisa vastasi yrittäen hillitä kiukkuaan. He juoksivat kauan, ja he tulivat koko ajan väsyneemmäksi.
"Loviisa, näytät väsyneeltä. Kuinka paljon matkaa on muuten enää jäljellä?" Wendy kysyi. "Yksi metri, eli paikka on aivan kuonosi edessä", Loviisa vastasi. "Menemmekö me tuohon pusikkoon?" Wendy kysyi. "Kyllä vain, ja sinä tulet myös synnyttämään siellä", Loviisa sanoi. "Mitä? Mistä sinä tiedät?" Wendy ihmetteli. "Satuin näkemään kun sinä Janin kanssa... Vahingossa, tietysti", Loviisa sanoi yritellessään rauhoitella raivostunutta Wendyä. Ja onnistuikin siinä.
"Nyt vähään aikaan et saa rasittaa itseäsi liikaa. Sinun on levättävä synnytystä varten", Loviisa neuvoi. "Kuinka kauan tämä raskaus kestää?" Wendy kysyi levottomana. "Noin kuusikymmentäkolme päivää", Loviisa sanoi. "Niin kauan! En osaa vain levätä niin pitkään!" Wendy sanoi toivottomana. "Nyt on osattava. Haluat kai, että pennut syntyvät terveinä? Eikö niin?" Loviisa sanoi. Wendy ei halunnut pentujen menehtyvän, joten hän päätti, että nyt hän osaisi.
Ne kaikki kuusikymmmentäkolme päivää Loviisa vartioi taukoamatta pesää jossa Wendy tällä hetkellä odotti pentujensa syntymää. Ja sade jatkui yhä. Loviisa kävi tosin silloin tällöin hakemassa pesään ruokaa, mutta vain läheltä nähdäkseen ettei kukaan tule pesälle. He joutuivat usein valitettavasti pärjäämään pelkillä madoilla ja kasvien juurilla, mutta mikä riemu syntyikään aina kun Loviisa löysi ison ukonsienen tai rotanraadon. Niitä löytyi kumminkin vain harvoin, sillä ukonsienet ovat harvinaisia eivätkä rotat yleensä viihtyneet tässä metsässä.
Eräänä päivänä Wendy tunsi takapuolessaan pientä kipua. "Loviisa... Minulla on paha olo..." Wendy sanoi käheästi. "Luulen että se johtuu vain nälästä. Käyn hakemassa sinulle ruokaa", Loviisa sanoi ja lähti. "Kyllä minulla nälkäkin on, mutta minulla on muutenkin ikävä olla... Hei, älä mene!" Wendy yritti huutaa, mutta Loviisa ei kuullut hänen käheää ääntään.
Loviisa päätti ennen ruoan hankkimista juoda hieman eräästä lätäköstä. Silloin hän kuuli kimeän kiljaisun. Hän säikähti niin, että hengitti vahigossa vettä kuonoonsa. Sitten hän juoksi yskien ja aivastellen pesälle.
Kun hän pääsi perille, hän katsoi aluksi Wendyn seisovan koirankakassa, mutta lähemmäs tultuaan hän huomasi siinä röykkiön pieniä ja ruskeita pusseja, jotka vikisivät. Hän näki Wendyn itkevän onnesta ja alkoi itse tehdä samoin. "Kuinka monta niitä tuli?" Loviisa kysyi.
"Kolme", Wendy sanoi. "Kaksi naarasta ja yksi uros. Olen keksinyt jo nimet naaraille. He ovat Bell ja Liane. Mutta urospennulle on aika vaikea keksiä nimeä", Wendy jatkoi. Liane potkaisi vahingossa urospentua niin, että se vieri penturöykkiöstä. Loviisa ja Wendy miettivät. Mikä nimi sopisi pienelle urospennulle? "Minä ainakin haluaisin, että nimi liittyisi jotenkin luontoon",Wendy sanoi. "Miten olisi Nettle?" Loviisa ehdotti. "Mitä se tarkoittaa?" Wendy kysyi. "Nokkosta. Se on englantia", Loviisa kertoi. Ja niin Nettle sai nimensä ja niin syntyi Wendyn ja Janin poika, joka olisi aina valmis seikkailemaan ja tekemään urotekoja kuten vanhempansakin.
Päivät kuluivat. Pennuille oli jo kasvanut kunnon turkki, ne aukaisivat silmänsä ja lopettivat ryömimisen. Ne muuttuivat päivä päivältä riehakkaimmiksi ja leikkisimmäksi, mutta yksi asia heissä ei lainkaan muuttunut: he olivat yhä hyvin riippuvaisia emostaan. He luulivat, että taivaalta aina sataisi vettä, koska koko heidän lapsuutensa ajan oli satanut. "Äitii! Millon me saadaan ruokaa?" kaikki pennut kyselivät. He kyselivät joka päivä kaikkea Loviisalta ja Wendyltä. He eivät olleet ikinä tienneet isästään, ja se Wendyä harmitti. He eivät edes tienneet, mitä "isä" tarkoitti. Heillä oli vain äiti ja Loviisa. Mutta se riitti heille. Wendy halusi kuitenkin varmistaa, että he joskus näkisivät isänsä.
Eräänä päivänä, kun Wendy ja Loviisa hoivasivat pentuja, Nettle näki kauempana hiiren ja lähti seuraamaan sitä. Hiiri meni pieneen koloon piiloon, johon ei maailman pieninkään koiranpentu mahtuisi. Nettle luuli yhä jahtaavansa hiirtä, ja jatkoi juoksuaan. Koko ajan hän oli kauempana perheestään.
Wendyn geenit olivat antaneet Nettlellekin salamannopeuden. Hiiri olisi saanut kyytiä, ellei olisi mennyt piiloon koloonsa. Tyhmyyttään Nettle juoksi koko ajan luullessaan jahtaavansa hiirtä. Hän ei edes huomannut juosseensa jo monta kilometriä. Metsä oli tavattoman suuri.
Lopulta Nettle väsyi ja päätti levätä. Hän nukkui hetken, mutta pian hän heräsi, kun outoja, valkeita ja kevyitä juttuja sateli taivaalta. Hän ihmetteli niitä hetken, eihän hän ollut koskaan nähnyt muuta kuin vesisadetta. Tajuttuaan etteivät nämä ole vaarallisia, hän alkoi pyydystellä niitä. Hän kyllästyi, kun ne eivät maistuneetkaan miltään, ja päätti kääntyä kotiin, mutta... Voi ei! Hän ei nähnyt kotia missään! Hän oli eksyksissä.
Hän juoksenteli metsässä etsien kotiaan. Mutta hän meni aina vain syvemmälle metsään. "Äiti! Loviisa!" hän huuteli itku kurkussa. Hän ei enää pystynyt hillitsemään itkuaan.
Vaikuttaako pahasti siltä, että Nettlestä olisi muotoutumassa päähenkilö? Ei hätää, Wendy pysyy päähenkilönä koko tarinan ajan.
Kommentit