"Äääitii!" Nettle huusi kuusien pimennossa. Pieni koiranpentu juoksenteli metsikössä epätoivosta ulvoen. Alkoi olla jo niin pimeä, että terävänäköinenkään ei oikein näkisi eteensä. Nettle harhaili metsässä toivottomana ulisten.
             
Nettle itki huhuilevien pöllöjen ja raakkuvien korppien keskellä. Kuusien oksat alkoivat muistuttaa pimeässä suuria käsiä, valmiina kuristamaan koiranpennun armotta kuoliaaksi. Yht`äkkiä Nettle huomasi jotakin edessään. Se oli kissa. Musta kissa. Kissalla oli kireän näköinen, kova kaulapanta. Sillä oli naamassaan outo ja sininen kuvio, ja sen silmät olivat keltaiset. Nettle ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, joten hän luuli tämän olevan vain joku hieman erikoinen koirarotu.
"Hei... Osaisitko sinä neuvoa tien kotiini?" Nettle kysyi. "Valitettavasti en, sillä en tunne sinua enkä siis tiedä missä kotisi on", kissa vastasi lempeästi nauraen. "Niin... Tuo on kyllä totta", Nettle totesi hymyillen, vaikka hänen äänensä olikin hiukan surullinen. Kyyneleet kuivuivat, sillä hän kuitenkin tunsi olevansa turvassa. "Voin kuitenkin neuvoa tien uuteen kotiin", kissa jatkoi. "Uuteen? Ei kiitos", Nettle sanoi. "Kukas muuten olet?" Nettle kysyi. "Heh, olen vain pieni, hyväntahtoinen..."

"...KISSAKÄTYRI!" kissa huusi. "Mith..?" Kissa hyppäsi ilmaan ja iski salamannopeasti Nettlen maahan tassullaan, mutta kuitenkin niin taidokkaasti, ettei se vahigoittanut sitä, vaan sai sen pelkästään pyörtymään. Kissa oli juuri nostamassa Nettleä niskavilloista, kun...

...eräs isokorvainen tuntemamme chihuhahua tassutteli ystävineen paikalle! Wendy oli sittenkin kuullut Nettlen huudot. Wendy näki maassa elottoman oloisen Nettlen. Sitten hän katsahti kissaan vihaisesti.

"KSSH!" kissa sähisi. "Päästä Nettle, sinä musta hirviö!" Wendy käski. "Oih, hänen nimensä on siis Nettle? Suloinen nimi, mutta hän joutuu luopumaan siitä. Tästä lähtien hänen nimensä on Koirakätyri 20", kissa sanoi. "Mitä hemmettiä sinä oikein höpiset?" Wendy kysyi. "Valitan, et saa tietää enempää. Mutta tämä pentu on nyt minun koulutettavanani ja kasvatettavanani", kissa vastasi. "Tiedoksi vain, että jos viet hänen henkensä, teen sinulle samoin!" Wendy huusi. "En aio tappaa häntä. Voin kyllä niin tehdäkin, jos sinä sitä noin kovasti kerjäät. En kyllä saisi tehdä sitä ilman herra SV:n lupaa", kissa sanoi. "Et kyllä niin tee, vaikka se Äsvee sen luvan antaisikin!" Wendy sanoi ja näytti hampaitaan. "Oivoi, tuleehan tässä minullakin itku silmiin, kun poikanen eroaa emostaan. En haluaisi viedä häntä sinulta, mutta SV on pomoni ja häntä on toteltava", kissa sanoi tiputtaen samalla kyyneleen lumeen. "ET VIE HÄNTÄ!" Wendy huusi ja hyökkäsi kimppuun.

Sitten kissa katosi. "Mihin se katti oikein meni?" Wendy ihmetteli ja katseli ympärilleen. Juuri kun hän oli katsomassa ylös, hän näki silmiensä edessä suuren kissan takakäpälän, jonka hopeiset kynnet kiilsivät melkein sokaisten hänet. Hän tunsi iskun otsassaan ja kaatui maahan.

Hän makasi kylmässä lumessa eikä kyennyt nousemaan. Hän näki, kuinka Loviisa yritti saada Nettleä kissalta –huonolla menestyksellä. Liane ja Bell olivat liiskaantuneet tappelevien kissan ja ketun alle ja menehtyneet.

Kissa ei ollut saanut Loviisaan kuin pari iskua, mutta ketturaukka olikin jo niin väsynyt väistelemiseen, että hänet ehtisi sopivasti heittää päin puuta. Loviisa-parka ei enää noussut ylös.

Viimeinen tapahtuma, jonka Wendy näki ennen silmiensä sumenemista, oli kuinka kissa nappasi Nettlen ja häipyi...

Wendy heräsi. Loviisa seisoi väsyneenä ja mustelmilla hänen edessään. "Sinusta vuotaa verta!" Wendy sanoi säikähten. "Niin sinultakin, aivan silmiesi välistä. Mutta katsopas tuonne", Loviisa sanoi ja osoitti tassullaan Wendyn taakse. Liane ja Bell makasivat siellä elottomina. "Ei! Tämä on minun ensimmäinen pentueeni. Miksi juuri heille piti näin tapahtua?" Wendy sanoi ja itki. "Wendy, kuolema on osa elämää. Joillekin se tulee eteen aikaisemmin, joillekin taas myöhemmin. Luulisi sinun jo ymmärtävän asian Patrickin menehtymisen jälkeen. "Mutta he olivat aivan liian nuoria!" Wendy sanoi. "Muuten, missä Nettle on?" Wendy kysyi. "Se kissa... Se kissa vei hänet", Loviisa sanoi ja vieräytti kyyneleen. Wendy teki samoin. He lähtivät kotiin päin.

Kun he olivat päässeet perille, Wendy ulvoi. Ulvonta ei ollut tavallista koiran ulinaa. Sillä oli melodia. Kaunis, mutta surullinen melodia. "Mistä olet oppinut ulvomaan noin kauniisti?" Loviisa kysyi. "Omistajani hyräili tätä kappaletta aina kun oli surullinen. Olen oppinut sen sävelen ulkoa, mutta sanoja en muista", Wendy sanoi ja jatkoi laulua. Sitten Wendy keskeytti taas. Hän kuuli ryminää.

"Jan!" Wendy ja Loviisa kiljahtivat yhtä aikaa.

"Ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa!" Wendy sanoi. Kyyneleet olivat jo hieman kuivuneet. Mutta Janilla oli totinen ilme. "Wendy... Olen pahoillani, mutta... Vincent... Hän on taistellut jo monia päiväkausia Siniviivaa vastaan kotirannallamme... Tulin vain ilmoittamaan... että teidän ei pidä palata vielä pitkään aikaan takaisin", Jan sanoi. "Siniviiva siis tuli rannallemme... Mutta miksi juuri minun piti lähteä?" Wendy kysyi. "Olimme kuulleet, että Siniviiva etsii sinun ikäisiäsi narttuja. Hän oli tappanut eräällä purjeveneellä olevat ihmiset ja kulkenut sillä vesien yli hakemaan narttuja. Luulimme, että kaikki kävisi ihan helposti jos vain lähettäisimme sinut pois. Lähetimme sinut tänne, koska täällä ei villikoiria ole, joten hänelle ei tulisi mieleen etsiä sinua täältä. Emme halunneet menettää sinua. Mutta kun sanoimme Siniviivalle, että täällä ei ole sinun ikäisiäsi narttuja, hän ei uskonut ja uhkasi tappaa meidät, jos emme näyttäisi olinpaikkaasi. Siitä koko tappelu alkoi. Henrik on pökerryksissä ja Vincent verillä. Minunkin selkäni on aika huonossa kunnossa", Jan sanoi. "Miksi ette ole kertoneet minulle mitään!? Miksi ette ole antaneet minun selvittää mihin Siniviiva narttuja tarvitsee!?" Wendy sanoi vihaisena.

"We-wendy!" Jan ja Loviisa huusivat. He yrittivät pysäyttää Wendyn, mutta olivat liian hitaita. "Minä teen lopun Siniviivan ja Vincentin taistelusta!" Wendy huusi ja juoksi kauas pois.

Päästyään viimein perille Wendyn veri oli huuhtoutunut saiteissa pois. Hän kuuli murinaa ja ärinää jostakin läheltä.

"Missä se narttu on!?" Siniviiva huusi. "Meillä ei ole edelleenkään mitään narttuja..." Vincent sanoi kun Siniviiva puri häntä. "Lopettakaa!" Wendy huusi. Silloin Siniviiva huomasi hänet. "Ups..."

Vincentkin huomasi Wendyn. Hän käski Wendyä menemään piiloon yrittäessään pitää Siniviivaa kurissa. Mutta Wendy ei totellut. "Luuletko sinä työntäväsi minut vuorille ja sieltä alas? Et pysty siihen. Mutta minä pystyn tekemään sen sinulle!" Siniviiva sanoi ja alkoi tehdä niin.

Siniviiva oli lyönyt Vincentiltä tajun kankaalle. Sitten hän käännähti Wendyyn päin. "Nyt kun tuo ei ole häritsemässä..."

"...voin napata tämän neidin..." Siniviiva sanoi. "Wendy, hyppää alas!" Vincent huusi. Wendy kääntyi ja näki... jotakin. Hän näki hopeana kiiltävän kynnen ja ruskean salaman kiitävän yht`äkkiä hänen luokseen. Hän tunsi takanaan nopean pukkaamisen. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Wendy huomasi olevansa aivan eri paikassa kuin aiemmin. Hän oli kielekkeellä ja Siniviiva tappeli Vincentin kanssa vastakkaisella kielekkeellä. "Mitä tapahtui?" Wendy kysyi. "Vincent  pelasti sinut..." kuului takaa. Wendy käännähti ja näki Janin.

Juuri kun aurinko nousi, Siniviiva tönäisi Vincentin alas kalliolta. Liukastuttuaan itsekin hän sai tarpeekseen ja lähti pois. "Vincent!" laumalaiset huusivat. "Awooh!" Vincent ulvahti ja putosi. Laumalaiset riensvät heti alas.

"L-laumalaiset..." Vincent köhisi, "...tälle on t-tehtävä lopphu... Siniviivasta on päästävä eroon..." "Niin on, mutta miten?" Wendy kysyi. "Jonkun teistä on löydettävä Siniviivan vastakohta... Vain Siniviivan vastakohta voi voittaa Siniviivan..."