"Täytyy löytää... Siniviivan... vastakohta... Ennen kuin on liian myöhäistä..." Silloin Vincent lopetti. Wendy meni hätääntyneenä lähemmäs. Ei, ei hän kuollut ollut, mutta kovin elottoman oloinen silti. Vincent raahattiin rantaan ja muut kävivät nukkumaan.
Vain Wendy oli enää hereillä. Hän seisoi kalliolla pohtien, miksi Vincent oli taistellut Siniviivaa vastaan, vaikka sanoikin, että vain Siniviivan vastakohta voisi voittaa Siniviivan. Hän pohti myös, miksi Siniviiva etsi narttukoiria ja ketä tai mitä Vincent tarkoitti sillä vastakohdalla. Wendy oli vielä aamullakin ylhäällä, ja silloin hän teki suuren päätöksen.
"Huomenta kaikille", Wendy sanoi. "Minä lähden tänään laumasta. Aion etsiä Siniviivan vastakohdan hinnalla millä hyvänsä!" Wendy sanoi. Laumalaiset katsoivat Wendyä. He näkivät hänen silmissään päättäväisyyttä ja voimaa enemmän kuin he koskaan aiemmin olivat nähneet. "Minä tulen mukaan!" kuului jostakin.
"Sinäkö? Ei, matka voi olla liian vaarallinen pennuille", Wendy sanoi. "Minä tahdon tulla mukaan!" Pepita sanoi. "No, hyvä on..." Wendy huokaisi nolona. "Ei käy päinsä!" Claudia sanoi. "Minun pentuni ei lähde minnekään!" hän huusi. "Claudia... Wendyn kanssa hän on aina turvassa", Jan rauhoitteli.
"Hei sitten, Vincent, ja kiitos siitä, että kerroit meille vastakohdasta", Wendy sanoi.
"Nyt me lähdemme. Pois. Emmekä välttämättä enää tule takaisin. Mutta vannon, että ainakin Siniviivan vastakohta tulee tänne ja voittaa Siniviivan!" Wendy sanoi.
Ja niin he lähtivät. Kauas, kohti vaarallisia ja karuja erämaita, löytääkseen sen, joka voisi voittaa pahan ja tuoda rauhan jälleen maan päälle...
"Lääh, en jaksa enää! Haluan ruokaa! Ja vettä!" Pepita kitisi. "Älä valita koko ajan! ...Hei, mikä tuo on?" Wendy huusi. He huomasivat edessään oudon rakennuksen."Mennään sisälle! Siellä on varmaan viileää!" Pepita innostui. "Odota minua!" Wendy sanoi.
"Hmmm... Täällä haisee oudolle", Pepita sanoi. "Mitä? En minä mitään haista", Wendy ihmetteli.
"V-varo! Jokin ruskea olento syöksyy päällesi!" Wendy varoitti. "Mitä?"
"Ai, sattuu!" Pepita vaikeroi ja pyörtyi. Ruskea olento hyppäsi taaksepäin ja Wendy huomasi, että se oli kissa. Sillä ei ollut karvaa etukäpälissä, ja osa päästäkin oli aivan kaljua."Anteeksi, luulin teitä tunkeilijoiksi... Mutta tarkemmin ajatellen ette näytä kovin vaarallisilta", ruskea kissa sanoi. "Olkaa kuin kotonanne... Saanen esittäytyä? Olen Osmankäämi", kissa sanoi. "Keitä te olette?" "Olen Wendy ja tämä pentu tässä on Pepita", Wendy sanoi hiukan muristen, sillä hän ei oikein luottanut kissoihin sen jälkeen, kun se itseään kissakätyriksi kutsunut vei Nettlen ja tappoi muut pennut. "No, tervetuloa. Haluatte varmaan tavata myös vaimoni?" Osmankäämi kysyi. "No, joo vaikka", Wendy sanoi.
"Hei, kulti, tässä ovat Wendy ja Pepita. Jutelkaa te sillä aikaa, kun käyn pyydystämässä vieraillemme kalaa", Osmankäämi sanoi. "Terve, Wendy ja Pepita. Minä olen Tula", Osmankäämen vaimo sanoi. "Miksi miehellänne ei ole karvaa päässä eikä etujaloissa?" Pepita kysyi. "No, hän ainakin kertoi, että hän oli joskus elänyt simin lemmikkinä. Sim ja Osmankäämi olivat ylimmät ystävät, kunnes tämä sim eräänä päivänä tuli kotiin omituisen katseen kera. Sim alkoi hakata häntä julmasti, ja siinä rytäkässä jokin pullo kaatui Osmankäämen päälle. Siinä oli nestettä, joka syövytti osan hänen karvoistaan, mutta ei onneksi koko kissaa. Hirveässä paniikissa Osmankäämi pakeni pois talosta –peläten, että neste päästäisi hänet hengestään. Sattumoisin joku eläinlääkäri löysi Osmankäämen ja vei hänet pikaisesti johonkin taloon. Siellä hän paransi Osmankäämen. Eläinlääkäri ei saanut karvoja entiseen loistoonsa, mutta kuitenkin Osmankäämi pystyi elämään normaalisti. Osmankäämi karkasi ja tapasi minut, ja nyt odotankin pentuja", Tula kertoi. "Kamalaa", Pepita kauhisteli, "että joku rakas ystävä yht äkkiä pettää ja meinaa tappaa!" "Niin varmasti oli", Wendy myönsi.
Silloin Osmankäämi tuli paikalle. "Sain pyydystettyä vain yhden kalan... Se sim... Se kidutuskone on kalastuslammellamme!" Osmankäämi sanoi hermostuneena. "Mitä...?" Tula ihmetteli. "Nyt minä kostan sille sen kaiken kivun ja tuskan!" Osmankäämi huusi ja lähti ulos. "Odota! Hänellä voi olla mukana jokin ase... Ei, liian myöhäistä..." Tula itki. "Mikään ei ole liian myöhäistä jos minä olen paikalla!" Wendy sanoi ja lähti juoksemaan salamannopeasti. Hän oli nyt kerännyt voimia ja saanut syötyä, joten hän jaksoi juosta kovaa. "Odota!" Pepita huusi.
"Osmankäämi! Et voi taistella yksin simiä vastaan!" Wendy sanoi. "Älä kuvittelekaan voivasi kostaa hänelle minun puolestani! Hän aiheutti minulle kipua – minä siis kostan hänelle! Yksin, en kenenkään toisen kanssa!" Osmankäämi rähisi.
"Mitä täällä tapahtuu?" Pepita kysyi. "Nyt!" Osmankäämi sanoi. Hän loikkasi korkealle ja yritti raapaista simiä naamaan, mutta...
SLAM! Kuullessaan kuvan äänen Wendy räpäytti silmiään säikähdyksestä. Hän näki Osmankäämen maassa kyyryselkäisenä – aivan kuin Osmankäämen selkä olisi kipeä. Sim seisoi vääntyneen onkensa kanssa katsoen kissaa ensin vihaisesti, sitten hämmästyneesti. Sim kaatui ihmetyksestä lampeen, mutta nousi sitten lammessa pystyyn.
"O-osmankäämi! Olen etsinyt sinua kaikkialta!" sim sanoi. Osmankäämi sähisi ensin, mutta alkoi kuunnella simiä. "Olen kovin pahoillani... Joku juoppo pakotti minut baarissa juomaan jotakin outoa alkoholia, ja juovuksissa en oikein tiennyt mitä tein... Osmankäämi, minä pyydän! Usko minua!" sim aneli.
Wendy, vaikka ihan vähän aikaa sitten vasta erosi simeistä, oli unohtanut, miten simkieltä kuunnellaan. Hän ei ymmärtänyt kunnolla, mitä sim sanoi, joten hän luuli simin sanovan jotakin ilkeää Osmankäämelle. Lisäksi hän oli raivoissaan, koska sim oli lyönyt Osmankäämeä.Wendy loikkasi ilmaan ja teki salamonnopean iskun suoraan simin naamaan. Kukaan ei oikein ehtinyt huomata, miltä isku näytti...
Kaikki tiesivät vain sen, että Wendy osui. Paitsi Wendy kolautti päänsä kiveen syöksyessään lampeen ja pyörtyi, joten hän ei voinut varmistaa sitä, että hän osui.
Wendy heräsi kuitenkin pian. "Miksi sinulla on kyyneleet silmissä?" Wendy kysyi Osmankäämeltä. Osmankäämi ei ensin sanonut mitään, mutta pian hän aukaisi suunsa ja huusi: "Sinä tapoit omistajani!"
Wendy katsoi taakseen. Sim makasi kuolleena lammen pohjalla. Wendy ihmetteli ensin, mutta muisti pian, kuinka hän oli hyökännyt simin kimppuun. Wendy oli aina ollut huono ottamaan vastaan negatiivista palautetta, joten hän sanoi takaisin. "Itsehän sinä hänelle halusit kostaa", Wendy näsäviisasteli. "Niin, itse! En milloinkaan pyytänyt sinulta apua, senkin idiootti!" Osmankäämi sanoi itkien.
"Pah, minä halusin olla sinulle vain mieliksi, mutta sitten sinä huudat kuin olisin tehnyt jotakin väärin!" Wendy valitti. "Minä en halunnut omistajani kuolevan! Halusin hänen vain tietävän miltä minusta tuntui! Enkä myöskään olisi halunnut sinun kostavan hänelle!" Osmankäämi ja Wendy riitelivät myöhään yöhön asti, jolloin tähdet tuikkivat. Wendystä alkoi tuntua siltä, että tähdet katselivat häntä... Pian kuitenkin hän ei enää jaksanut miettiä tähtiä, vaan painui nukkumaan. Osmankäämi ei antanut hänen nukkua sisällä, vaan mitäpä hyötyä siitä olisi ollut, kun heidän kotinsakin oli niin vetoisa.
Kommentit